Ajatuksia yksin asumisesta

Kun muuttaa tai harkitsee muuttavansa teininä pois kotoa, yksin asumisesta ja elämisestä ei löydä ku positiivisia asioita. Joo onhan siinä sitten ne vanhempien esiin tuomat seikat "täytyy itse käydä kaupassa" "täytyy itse tehdä ruoka" "täytyy itse siivota". Niinpä, täytyy itse tehdä se kaikki, eli toisinsanoen saa tehdä tai jättää tekemättä, ihan miten itse sen tahtoo toteuttaa. 

Minä jos joku tiedän, miltä tuntuu asua yksin. Lähdin pois kotoa ollessani vielä 15-vuotias eli peruskoulun jälkeen ja sillä tiellä ollaan edelleen. Kyllä mä tossa välissä asuin tai "asuin" pari vuotta porukoilla, mutta vietin siellä enemmän tai vähemmän aikaa ja öitä. Kaiken oon kokenu solukämpästä asuntolaan. Ja täytyy kyllä todeta, että tää ihan yksikseen kodin asuttaminen on aika jees. Aika-ajoin. Oli. 

Kun tuon keskustelussa esille, miten musta ois kiva jakaa arkea jonkun kanssa, tämä ajatus on syntynyt vasta viimesen vuoden aikana, niin joku sanoo AINA: "voi ku sä oppisit nauttimaan siitä, ettei siinä jaloissa pyöri koko ajan joku." No herra jestas ku minä oon oppinu näiden 11 vuoden aikana nauttimaan siitä ja oon saanuki nauttia. Mutta oon saanut myös kärsiä siitä. Mua ei ole koskaan odottanu kukaan kotona, että mä tuun baarista kotiin (tällä tarkotan vanhempiani), kukaan ei laittanu mulle abivuonna kirjotuseväitä valmiiks tai tehny tenttiviikolla ruokaa pöytään. Tiedän, valintoja nämä kaikki, kuka käski muuttaa toiselle paikkakunnalle käymään lukiota. Joku saattais olla onnellinen, että sais tulla baarista kotiin just siinä kunnossa kun haluaa ja olla aamulla just niin heikossa hapessa kun haluaa. No minä taas toivoisin, että voi ku joku odottais mua kotona ku tuun baarista tai huolestuis, jos en tuukkaan. Onnekseni en käy yksin ulkona. 

Tähän väliin pieni välihuomio, oon enemmän ku onnellinen, että sillon ku alotin nykysen ammattini opinnot ja mulla oli eka harkka, ni ONNEKS kotona ei ollu miestä tai lapsia tai edes sitä koiraa. Olin niin puhki niiden päivien jälkeen, etten jaksanu tehdä mitään.

Mutta kaikesta huolimatta, vaikka yksin asuminen on niiiiin ihanaa ja auvosta, on siinä paljon huonojaki puolia. Okei, ensinnäkin, mun pariskuntakaverit maksaa PUOLET mun nykysestä vuokrasta, koska niitä asuu kaks. No joooo, mä halusin muuttaa kaksioon, ku yksiö kävi itselle vähän ahtaaks, enkä halua muuttaa mihkään ties minne. No mut eniveis. 

Mites sitte ku on sairaana. Mitä minä oon kuitenkin hyvin harvoin. MUTTA sitte ku oon, ni mulla on joko a. kepit tai b. tavaraa tulee molemmista päistä. Eli kumpikin ajaa mut asemaan, en selviä yksin. Tai selviänhän minä kun on pakko, mutta kyllä apukädet olis ihan paikallaan. Ja ikävä myöntää, mutta oonhan mä molemmilla kerroilla avuton. Kumpanakaan kertana en pysty hoitamaan kauppareissua itsenäisesti ja toisella kerralla ruoan valmistus on lähes mahdotonta itse, (voit itse miettiä kummalla) Onnekseni mulla vielä TOISTASEKS asuu kavereita samalla paikkakunnalla, joilta voin pyytää kauppa-apua tai lääkärikäyntiapua. ONNEKS. Ja ONNEKS mun vanhemmat asuu vielä toistaseks tunnin ajomatkan päässä ja ONNEKS toinen jää eläkkeelle ennen kesää ja toinen reilu vuoden jälkeen. Mutta silti. Onhan se nyt vähän "noloa", että omat vanhemmat paasaa tällasta sairastuvalla olevaa 26-vuotiasta. Vai onko? Nii, kuka sen sitten määrittelee. Kaipa mä oon aika onnekas, että mulla on siihen mahdollisuus, että on joku joka auttaa. 

Että kyllä mä välillä koen, että ois hirmu kiva, kun tätä kotia asuttas joku mun kanssa, mutta kyllä mä välillä oon hyvin onnellinen ettei asuta. Että ota tässä nyt sitten selvää. Molempi parempi? 

Niin ja terveiset nyt niille, jotka taas miettii että "voi kun se nyt olis onnellinen tilanteestaan", niin kyllä, mä olen onnellinen juuri tässä hetkessä, juuri nyt. 

xoxo

Mitä jos?

Tiedätkö sen tunteen, kun pitäs sopia johonkin tiettyyn muottiin, olla tietynlainen, näköinen, kokoinen, tehdä tiettyjä juttuja, syödä tietyllä tavalla, olla "standardien mukainen". Tai siihen yhteiskunta tai no media ainakin "painostaa". 

Tiedätkö sen tunteen, kun lähdet kavereiden kanssa ulos ja mietit mitä laitat päälle, jotta näytät hyvältä. Mitkä vaatteet sopii tiettyyn paikkaan, millon oot ylipukeutunu ja millon alipukeutunu, missä vaatteessa tunnet olos itsevarmaks. Itseäs, kavereitas vai muita varten? Vai kenties kombona kaikkia varten. 

Tiedätkö sen tunteen, kun oot lähdössä treffeille, tapaamaan uutta tyyppiä, ja mietit et mitä jos se pettyy suhun, mitä jos se ei halua nähdä sua toisten kun et ollukaan sellanen kun se haluaa. Mitä jos, mitä jos. 

Mä tiedän.

Edellä mainitussa tilanteessahan se olis vaan sen toisen menetys. Tai näinhän kaverin kuuluu sanoa ja itsekin ajatella, right? Mut eihän se ole koko totuus. Kyllä, se oli sen toisen menetys, jos ei tajunnut että kuoren alla on paljon muutakin. Mutta siihenhän meistä jokainen sortuu, ulkonäköön ihastutaan, sisimpään rakastutaan jnejne. 

Mutta ajatellaan toiselta kantilta. 

Oot lähteny treffeille jo vähän epävarmalla asenteella, pelko persiissä, mitä jos se pettyy. No nyt se petty, eikä halua nähdä toiste, vaikka kuin olit pukenut ne luotto vaatteet ylle ja näytit hyvältä ja olit sitä mieltä jopa itse. Et kuitenkaan tiedä, että pettykö se ulkoiseen habitukseen vai siihen sisäiseen vai eikö muuten vaan nyt iskenyt, se kokonaisuus. Miltä tuntuu tulla "petetyksi", ei sanan virallisessa merkityksessä. Pahalta. Musertavalta. Ja todellakin siltä, että "aa, se ei tykännyt siitä miltä mä näytin". Luonnollista. Vaikka todellisuudessa, en mäkään olis välttämättä halunnut sitä nähdä toisten. 

Ja vaikka sitä ulkosta habitusta vois kuinka muuttaa, niin kyllä mä haluan itselleni sellasen kumppanin, joka näkee kuoren alle, näkee pontentiaalisena elämänkumppanina. KOSKA, miks mä haluaisin jakaa elämäni sellasen ihmisen kanssa, joka a. ilmottaa mut tietämättäni "rakas sinusta on tullut pullukka" -ohjelmaan tai b. haluaa deittailla mua vasta sitten, ku oon fitnessmitoissa? Todellisuus kun on, että mä olen sama ihminen olen mä sitten minkä kokoinen tahansa. Mun luonne ei muutu mihinkään. (Oo, That's the point!) (Just kidding, my personality is perfect) 

Joten kyllä, mä olen mielummin läski ja forever alone, ku laiheliini ja kymmenien pinnallisten miesten ympäröimä. (Noin niinku ajatuksen tasolla ajateltuna) 

Kuva viitteellinen ja takaisinheitto vuoden 2015 ruissiin. (Kuva: Liisa)

Siltojen polttaja

New Year, New Me. 

Tai siis niinhän kaikki aina ajattelee ja toivoo ja ties mitä muuta. Mä oon jo luopunu siitä "toivosta". Mihin sitä tässä enää muuttuu, siis oikeesti. On asioita, jotka vuosien myötä muuttuu, mutta ei ne kaikki tavat ja toiminnat. Asia, josta mä haluasin päästä eroon on siltojen polttaminen. Ei siis konkreettisesti vaan kuvainnollisesti. Mulle on erittäin tyypillistä polttaa sillat perässään, en tiedä miks, enkä mä kaikkia polta. 

Miten mä sitten valitsen ne sillat, jotka palaa? 

Hyvä kysymys. Ehkä jotkut menneet asiat vaan haluaa unohtaa ja siinä samassa tuikkaa tuleen.. Todellisuus taitaa kuitenkin olla se, että oon vaan tosi huono pitämään yhteyttä. Yhteyttä ei pidetä viikkoon, kuukauteen, vuoteen, viiteen vuoteen ja sit onki jo aika vaikee ottaa yhteyttä, tekosyistä parhain, ja se silta palaa vähän niinku vahingossa. 

Menneeseen on aina vaikee palata, mulle lähes mahdotonta. Luulen aina, et kaikki muut on jääny menneeseen ja pitää mua samanlaisena kun 10 vuotta sitten, mutta todellisuudessa se taidan olla kuitenkin minä, joka ei päästä niistä ties kuinka vanhoista ajatuksista irti. 

Ja myönnän, että menneisiin vuosiin on jääny ihmisiä, joita ikävöin ja joiden "kelkasta putoaminen" harmittaa.. Olenko mä tehnyt asian eteen jotain? En. Enkä aiokaan. Kun aika vie erilleen, niin aika vie erilleen. Mistä kuulumisten kertomisen alottais? Voiko kaveruus olla enää koskaan samanlaista? Kuuluko asioiden mennäkin näin? Mistä kuuluu jutella? Mitä jos livenä ei löydäkään sanoja? Jos ei o mitään yhteistä enää? Jos elämät on liian erilaisi? Jos, jos, jos... 

Ja kyllä, mietin tätä aihetta paljon, ja usein. Ja tätä aihetta miettiessä, nuo samat vanhat ystävät pyörii aina mielessä. Mielessä pyörii aina myös kysymys, pitäiskö... Vastaus on yksinkertainen, mitään ei pidä, mutta pitäis. 

Mary, Did you know?

Joulu.. Tuo stressin, hössötyksen, materiaalin ja kaupallisuuden juhla tai oikeastaanpa se on jo melkein yks uus vuodenaika. 

Mutta mitä se on mulle.. 

Kun mä olin pieni, tarkemmin ottaen kaikki joulut oli aikalailla samanlaisia aina vuoteen 2008 asti. Aamulla katsoin Joulupukin kuumalinjaa, meillä syötiin riisipuuroa ja 12 lähdettiin koko perheen voimin joulurauhan julistukseen. Siellä nähtiin mun isovanhemmat, tai siis toiset niistä, kun vaari oli laulamassa ja mummi mukana pilvenreunalta käsin. Joulurauhan julistuksen jälkeen siirryttiin koko kööri meidän kotiin, juotiin glögit ja ryhdyttiin odottamaan. Odottamaan hämärtymistä, jotta voidaan lähteä hautausmaalle viemään kynttilä mummin haudalle (ja toki siinä samalla mun isoisovanhempien haudalle). Ja loppuilta menikin sitten syödessä ja lahjoja odotellessa. 

Niin koitti taas uus jouluaatto. Mä olin jo sen ikänen et halusin meikata ja laittaa hiukset ennen joulurauhaan lähtemistä. Mä hääräilin yläkerran vessassa ja lauleskelin joululauluja, olin ilonen. Tiesin, että tää joulu poikkeais muista sen suhteen, että joulurauhan julistuksen jälkeen mentäis käymään sairaalassa katsomassa pappaa. Kaikki muuttu kuitenkin sekunnissa, kun äiti avas vessan oven, tuli mun luo, halas mua ja sanoi, että pappa on kuollut. Jouluaattoaamuna. Tuona ihanana perhejuhlan aamuna. Sinä vuonna me ei menty joulurauhaan, katsottiin se tvstä. Tai siis muut katsoi. Minä istuin huoneessani yksin ja itkin. En laittautunut. En hyräillyt joululauluja. Istuin sängyllä. Katsoin ulos ikkunasta. Ja itkin. Tuo aamu muutti kaiken. Joulu ei o enää ollu samanlainen ku siihen asti. Siihen asti mun joulun kohokohta oli lahjat. Mitä kaikkea mä tänä vuonna saankaan. Tuona kyseisenä vuotena mua ei kauheesti tainnu kiinnostaa mitä uutta mä sain. Joissakin joululahjoissa luki vielä "Hyvää Joulua Johannalle! T: Mamma ja Pappa" Muistan, että mun vanhemmat otti kaikki pappan lahjat pois muiden lahjojen joukosta. 

Tuon vuoden jälkeen mulle on ollu tärkeintä, että saan viettää tuon juhlan rakkaimpieni kanssa. Eli kyllä, musta tuntuu pahalta kun kuulen jonkun sanovan "se on viikonloppu muiden joukossa". Kun mulle se ei ole. Tän myötä saattaa ymmärtää mua ehkä paremmin sen suhteen, miks musta tuntuu pahalta että joku on yksin jouluna tai pelko siitä että mä olen yksin, on karmiva. Kauneimpia joululauluja on kamala käydä laulamassa yksin. Tai Turun hautausmaalle yksin meneminen on kamalinta, mitä tiedän. Mutta niin mä aion kohdata sen tänä vuonna, ensimmäistä kertaa joulun alla, vaikka käynkin aattona Ukin hautausmaalla. Mä haluan, että mun isotädin ja isoisoäidin haudalla palaa kynttilä jouluaattona. Mä haluan viedä muistolehtoon kynttilän mun isovanhempia muistaen. Mä haluan kohdata sen surun ja ikävän, mikä mulla on. Yksin. Koska mä tiedän, että joskus mun pitää kohdata ne tunteet joka vuosi. Ehkä jopa yksin. Ja sinä vuonna se yksinäisyyden tunne on vielä suurempi.

Eli siis Joulu.. tuo äärimmäisen raastava, tuskanen ja kuitenkin rakkauden täyteinen juhla.

Ei pelkkä harrastus vaan elämäntapa

Aikaisemmin tällä viikolla kirjotin facebookiin näin:

15. marraskuuta kello 22:28 · 

Jo 15vuoden ajan, mun ykkösharastukseni, ja parasta mitä oon tienny, on ollu partio. Oon tavannu lähestulkoon kaikki läheisimmät frendit partion kautta. Nyt kuitenki oon heränny todellisuuteen, etten o ollu harrastukseni parissa aktiivisesti enää pariin vuoteen tai kesäpartiolaisenakaan hetkeen... Mä myin kuukaus sitte mun partiopaidan, se oli liian iso ja päätin et haluan istuvamman paidan. Mutta kysymys kuuluukin, aionko ostaa uutta paitaa.. aionko enää jatkaa tätä rakasta harrastusta enää missään muodossa.. onko tullu aika sanoa hyvästi.. Enkä tarkota hyvästeillä lopullisesti vaan kenties toistaseksi. Yks asia on ainakin varmaa, tää harrastus ei o enää hetkeen antanu mulle sitä, mitä tää on niin monet vuodet antanu. Iloa. Onnea. Mahtavia kokemuksia. Mahdottomuutta ja mielettömiä hetkiä. Päinvastoin. Ahdistusta. Ja sana "pakko" on aikalailla kuvastanu mun tunnetta.

Mutta. Totean myös, että ihan itsestähän tää toimeettomuus on johtunu, ainaki osittain. Tai ehkä kokonaan, kun aina on ollu jotain järkeviä tai typeriä esteitä. Mut en mä o tosissani myöskään halunnu aktivoitua. Huokasin helpotuksesta, kun pääsin pestistäni eroon (niin huokas kyl varmaa lippukuntaki, et pääs tästä riippakivestä eroon) ja olin onnellinen kun poistin (tai poistuin) kaksi partioaiheista whatsapp ryhmää. Ehkä todellakin oon tullu tän tien päähän. Navigaattori vois sanoa. Tie päättyy. Tee u-käännös, jos mahdollista. Nimenomaan. Jos.

Ja nyt aion jatkaa tästä samasta aiheesta..

Mun partiotaival alko vuonna 2001, ollessani 10-vuotias. Pädyin partioon ihan vaan luokkakaverin kautta, jotenkin kummasti.. tarkkaan en tosiaan muista.. Mutta niin se harrastus vaan vei mukanaan. Ensin venekuntalaisena, sitten vartionjohtajana, myöhemmin laumanjohtajana, lippukunnanjohtajana ja viimeksi päättyi pesti lippukunnanjohtajan apulaisena. Välillä oon ihmettellyt, miten vahva ihmu partiossa onkaan ollu, koska oon kuitenkin asunu mun partiotaipaleesta yli puolet jossain muualla kun siellä oman lippukunnan paikkakunnalla. Koskaan en o harkinnu toiseen lippukuntaan liittymistä, paitsi kuluvan vuoden aikana. Vanhat ihanat asiat ei tuntunu enää samalta, olin kasvanu erilleen partioperheestäni, omasta lippukunnastani. En niist ihmisistä, mun ystävistä, vaan siitä kaikesta muusta. Olin enää se vieraileva aikuinen, jota kukaan ei ollut koskaan nähny, eikä varmaan tulis kauheesti edes näkemään. Kaipasin siis taas tunnetta, et mä kuulun johonkin. 

Viime kesän Tammileiri tais olla mun partiohistorian yksinäisin leiri. Olin yksin. Vaikka en tosiaankaan ollu yksin vaan mun ympärillä oli mitä mahtavinta porukkaa ja kaikenkaikkiaan mulla jäi leiristä tosi hyvä fiilis. Kovin isku mulle oli se, etten pystyny osallistumaan Roihulle.... Ensimmäinen suurleiri, jossa minä en ole. Avajaisten kattominen tvstä livenä oli kamalinta mitä tiedän. Kateus. Paha olo. Ikävä. Ne tais olla ne päällimmäiset tunteet. Ja mietin tosi paljon, ett mitä siellä nyt tapahtuu jnejne. Oon saanu kokea ihan mielettömiä juttuja näiden 15 vuoden aikana. Ja oon saanu partion kautta elinikäsiä ystäviä. Mun pisin ystävyyssuhde on kestäny 18 vuotta, enkä tiedä, olisko se jatkunu näin kauan, jos me ei oltais kuljettu yhdessä partiotaivalta. Ja mun tuorein partion kautta oleva ystävyys on kestäny kolmisen vuotta. Eli toisin sanoen, sitä kautta ei sidota kun loppuikäisiä ystävyyksiä. Kenties näitä ystävyyssuhteita tulee vielä joskus lisää, who knows. 

Mä kaipaan ihan hirveesti partioleirejä. Öitä kaminateltassa. Kipinävuoroja. Savun hajusia vaatteita. Sitä puhki olemisen tunnetta sunnuntaisin, jollon olin samalla aivan loppu ja täynnä uutta intoa. Kaikkia hullutteluja. Purjehduksia. Yli viikon mittasia leirejä ja purjehduksia. Bussimatkoja millon keskelle Suomea, millon halki Ruotsin. Mun partiourani huippuhetkiä oli kun sain toimia leirilippukunnanjohtajana aivan mielettömässä leirilippukunnassa. Mä kaipaan tätä kaikkea. Niitä kaikkia ihmisä, jotka on tullu mua vastaan tänä aikana. 

Mutta vaikka mä kaipaanki tätä kaikkea ihan hulluna, ei mun o hyvä olla enää. Mun on aika kokeilla jotain muuta. Tai pikemminkin olla kokematta. Välillä täytyy lähteä kauas, jotta osaa kaivata takasin. Ja se tilanne mulla on nyt. Mä aion lähteä kauas, etsiä itseni uudelleen, ja katsoa mitä sitten tapahtuu. 

Ja joku voi miettiä, et miks mä teen tästä näin ison numeron. Siihen on ihan helppo selitys. Koska tää kaikki oli mulle oikeestaanpa kaikki kaikessa, elämäntapa, elämä, kaikki. Mulla ei oikeestaan o koskaan ollu muuta. 

Kiitos! <3 

Sattuu, Satuttaa

When all is said and done. 

30 sekuntia

Näin tänään aamu kymmenen aikaan TYKSin kohdalla iäkkään miehen. Kun hän tuli mun kohdalle, hän pyyhki kyyneleitä silmistään. Hänen posket oli ihan punaset ja silmät hyvin itkuset. Oletettavasti hän oli itkeny jo hetken. Katsoin miestä silmiin ja näin niissä hädän, huolen, ikävän. Hän näytti todella haavottuvaiselta, yksinäiseltä. Me kohdattiin ja ohitettiin toisemme, minä jatkoin matkaa keskustaan ja hän pois päin. Toinen itkien ja toinen kyyneleitään niellen.

En sanonu hänelle mitään, enkä kysyny mitään. Eihän me suomalaiset niin tehdä, vieras ihminen kuitenkin. Käännyin noin 50 metrin jälkeen kattomaan taakseni ja jos mä oikein tunnistin, ni hän käveli samaan suuntaan mun kanssa. Liikennevalojen jälkeen oikeestaan jo unohdin hänet..

Kaikesta unohduksesta ja muusta huolimatta, oon miettiny tätä vanhaa herraa tänään paljon. Oon miettinyt, että olisko mun pitäny sanoa jotain, kysyä jotain, tehdä jotain. Tai vaan olla läsnä, jos hän olis halunnu kenties sanoa jotain, kysyä jotain tai vaan olla. Mä oon miettiny, että miks mä en tehny mitään. Mulla oli kaulassa vieläpä partiohuivi, jonka taakse voi kätkeä sen toisinaan aran, epävarman ja epäsosiaalisen Johannan. Partiohuivi, jonka varjolla voi tehdä asioita, joita suomalaiset ei tee. 

Mutta kuten sanoin, mä en tehnyt mitään, jatkoin vaan kylmästi matkaani eteenpäin. Sillä seurauksella, että tämän vanhan herran itkuset ja surulliset kasvot on mun verkkokalvoilla hyvin elävästi ja vahvasti.

Toisaalta, meillä kaikilla on omat syymme itkeä, mutta harvemmin sitä kuitenkaan näkee vanhempaa tai nuorempaa ihmistä kadulla itkusena. Enkä mä voi tietää, mikä tämän vanhan herran syy mahto olla. 

Tiedän, et näin jälkikäteen on paha mennä muuttamaan asioita, mutta JOS mä voisin palata ajassa takas siihen hetkeen. Mä pysähtyisin ja kysyisin, onko hänellä kaikki hyvin ja voisinko mä jotenki auttaa häntä. Tää vanhempi mies ei saa varmastikaan koskaan tietää, että mä olen ajatellut häntä tänään paljon, mutta jos hän sais niin hänestä huoku jotenkin sellanen olo, että olisin voinu toisaalta myös vaan todeta että "mä olen tässä". 

31.10.2015

Päätin viime viikolla, että tulevana lauantaina, Pyhäinpäivänä, haluan viedä täällä Turussa kynttilän edesmenneille isovanhemmilleni. Heidän haudat on Ukissa, enkä ole siellä viemässä, kuten aikasemmin joka vuos, niin koen että tää on hyvä tapa muistaa heitä. Kerroin ideastani äidille ja hän sanoi, että voisin käydä samalla hänen mumminsa ja tätinsä eli minun isoisoäitini ja isotätini haudalla. Tuona hetkenä sisältä riipaisi ja kyynelissä oli pidättelemistä.

Oonko mä muka jo niin vanha, että on "ok" käydä yksin kukkakaupasta hakemassa kukkia haudalle vietäväksi.. Tai niin vanha, että käyn sytyttämässä kynttilät yksin.. En halua olla.. En vielä.. En oo siihen vielä valmis.. Mutta samalla mä haluan, koen "velvollisuudekseni".. Miksipäs en? 

Ja vaikka mä kuinka kävisin tän asian ajatuksentasolla läpi, niin lauantaina tulee olemaan vaikeeta.. Kun mä seison siinä haudalla, kukat ja kynttilä kädessä, yksin.. Haudalla, jolla en oo vielä koskaan ennen käyny.. En oo ennen sytyttäny kynttilää "yleiselle haudalle", jossa saa muistella jonnekin muualle haudattuja.. 

Mutta mä aion koota itseni, pystyä siihen, yksin.. Koska miksi en pystyisi.. Ja mitäs sitten, jos itken.. Mä välitin ja välitän edelleen..

#VOINPAREMMINKUINKOSKAAN

Jep näinhän mä teen, voin paremmin ku koskaan. Tai voiko sanoo koskaan.. kaipa mä joskus oon yhtä hyvin voinu, mutta en vaan muista sitä aikaa.. 

Oon yrittäny alottaa elämäntaparemonttia tuhat ja yks kertaa, mutta aina ne on sitte kaatunu omaan laiskuuteen ja viitsimättömyyteen ja "kermaperseilyyn".. Paria päivää vaille 5 kuukautta sitte päätin kuitenkin, jälleen vähän vastentahtosesti, ottaa itseä niskasta kiinni ja pistää kaiken uusiks.. Kaikella tässä tapauksessa tarkotan vain ja ainoastaan ruokailutottumuksia.. Vaikka oon aina syöny terveellisesti, oli mun säännölliset ruokailut hyvinkin epäsäännöllisiä ja joo, varsinkin kotona (turussa) hyvin.. Noh.. makarooni painotteisia.. 

Vaikka tuloksia rupes heti näkymään, vaa'alla ja mitoissa, ei se alku ollu ihan niin lennokas ku se ois voinu olla.. En halunnu muutosta tosissani, enkä osaa todellakaan sanoa missä vaiheessa siitä tuli mulle todellisuutta.. 

Kauheen pahaa takapakkia en o vielä kokenu, *kopkopkop*, mutta tiedän senkin odottavan mua vielä tuolla edessä päin.. Mutta olkoot se sitten sen ajan murhe.. 

Tällä hetkellä kiloja on lähteny 15,4kg ja olisin sairas jos en olis tyytyväinen tulokseen.. Ainoa harmitus tässä on se, että oon sokaistunu aivan täysin omalle peilikuvalleni, joten en niin nää sitä muutosta.. Onneks on valokuvia ja se todellisuus siitä, miltä oon joskus näyttäny, on aika.. Surullista katsottavaa.. 

Voin ihan rehellisesti sanoa, että en sillon ennen tuntenu itseäni mitenkään lihavaks.. Totta kai mä sen tiesin, että olen, mutta ei mulla ollu sellasta oloa ettenkö jaksais perus juttuja tehdä.. Ja kyllä mä vaatteitakin ostin, mutta turrutin aivoni siihen ajatukseen et vaatekoot on vaan numeroita.. 

Näin jälkikäteen kun mä ajattelen ja katson kuvia, ni olenhan mä nyt lihava ollu.. Enkä väitä vieläkään olevani laiha.. Ei musta edes saa sellasta.. Mutta sanotaanko, että oon lähempänä normaalia.. :) Taisin muuten just sanoa itseäni ensimmäistä kertaa lihavaks "julkisesti".. Hurjaa.. Toinen mitä oon tehny tässä lähipäivinä ekoja kertoja, on se et oon puhunu tästä mun muutoksestani avoimesti.. Paljastin tän mun matkan facebookissa laihdutettuani kahdeksan kiloa.. Ja täytyy kyllä myöntää, että saamani kannustukset ja jopa pelkät tykkäykset tällasista #muutoksenkeskellä olevista kuvista tai päivityksestä on auttanu ja auttaa mua tsemppaamaan eteenpäin. 

Kuten mun yks kaveri taannoin sano, että kun asiasta tekee julkisen ni se motivoi itseä myös onnistumaan. Ja tää pitää kyllä täysin paikkaansa! 

Jokin aika sitte multa kysyttii et koska meinaan lopettaa tän mun projektin.. No totuushan on se, että mä oon naimisissa tän projektin kanssa koko loppuelämäni.. Koska uutta repsahdusta ei saa enää koskaan tulla.. En mä meinaa koko loppuelämääni käydä joka viikko puntarilla, mutta kyllä siellä on pakko vähä hyppiä.. Toisaalta, tulevat uudet vaatteet toimii myös mittarina.. En aio tehdä enää niin, että jos vanhat ei mahdu jalkaa ni käydään ostamassa uudet.. EI EI EI!! Sit pistetään kuri taas päälle, nii et housutki saadaa mahtumaan jalkaan..

En o vielä käyny vaatekaupoilla, paitsi myymässä lähes koko vaatekaapin sisällön pois.. Mutta tiedän, että vaatekoko on pienentyny ainaki kolme numeroa.. KOLME! Ostin viikko sittte mekon häihin ( <3 ) ja en muista koska oisin sen kokosta mekkoa tai mitä tahansa vaatetta käyttäny.. 

Tavote on päästä ensin -20kg ja siitä sitte vielä -10kg pois ni sit voin jäädä siihen :) Mitä pidemmälle mä tässä meen, ni sen vaikeempaa niitä kiloja on saada lähtemään.. Mutta mä oon hyvin motivoitunu ja aion onnistua!! :)

Vertailun vuoksi myös pari kuvaa.. 

Vas. kuva helmikuulta 2014 ja oik. kuva toukokuulta 2015

Tää on nyt viime "talvelta" ja täytyy myöntää et jotenki sattuu oikee naamaa ku kattoo miten "pöhöttyny" se on.. O.o

Tämä otos taas on tältä päivältä.. Ja taidan ekaa kertaa mahtua kuvaruutuun istuessani tai ylipäätään.. Aikamoista.. Ja mä näytän terveeltä, vaikka itse sanonki..

Kokonaiskuvaan mulla ei o tässä nyt tarjota vertailua, mutta tää kuva on otettu nyt ruisrockissa.. Ja kun mä näin tän kuvan, ni hämmästyin sitä miltä mä näytän.. En o aikasemmin tajunnu, että tän kilojen lähtemisen näkee noin hyvin.. O.o

Lopuks voin kertoa voivani todella hyvin! Mulla on niin helppo elää ja olla.. Ja ainainen väsymyskin näyttäs olevan poissa.. Tiedä sitten onko se tän loman vai kaiken muun ansiota ;) Jos mä pystyn tähän, ni pystyn kyllä lähes mihin vaan! En aio koskaan enää palata noihin entisiin kuviin!! 

Toivotaan että se kesäki sieltä tulee! Jos kesällä 2016 ois ihan todellisessä rantakunnossa ja uskaltautuis pukemaan biksut päälleen.. hui.. katotaan miten käy! 

Se mistä ei koskaan puhuta ääneen

Täällä on ollu hiljasta jo vähän pidemmän aikaa, kun en o vaan tienny mistä sitä kirjottas.. Noh, nyt mä tiedän.. Uskosta..

Mä koen olleeni aina uskonnollinen ihminen, meidän perheessä käytiin kirkossa ja osasin jumalanpalveluksen seurakunnan osuudet, isä meidän rukouksen ja uskontunnustuksen jo ennen rippikoulua, mutta mun mielestä se oli ihan normaalia. En siis lokeroinu itseäni uskovaiseks ja tuskin kukaan mun lähipiiristäkään sitä teki..

Rippikoulu oli ja meni, aika sumussa, mut kivaa oli! Konfirmaatiopäivästä lähtien mun kaulassa on roikkunu mun rippiristi. Onko sillä sitten joku merkitys mulle? No rippikoulusta viis vuotta eteenpäin sillä oli, mut sit sen merkitys hiipu.. Olin vaan jo niin tottunu sen pitämiseen, etten oikeen enää osannu olla ilmankaan, eikä mulla ollu mitään muutakaan korua mitä ois voinu pitää.. 

Lähin tietysti isoseks, oli se ripari kuitenki sen verra hyvät jäljet perässää jättäny.. Taisin olla kahtena vuonna isosena ja mun mittapuulla, olin hurahtanu.. Tässä vaiheessa olin ehkä jo "uskis".. Mulla oli hyvä olla "uskoni kanssa". Lakkiaisten jälkeen hain opiskelemaan diakonissaks ja kristilliseks lapsi- ja nuorisotyönohjaajaks.. Kumpaankaan en päässy, olin vielä jotenkin niin epäkypsä alottamaan ammattiin valmistavia opintoja.. Toista kertaa en hakenu kumpaankaan, se homma jäi.. 

Näin jälkeenpäin ehkä vähän harmittaa etten lähteny uudestaan kokeilemaan onneani, sillä se mihin mä haluisin lähtee.. on ulkomaille avustustyöhön.. Jos mä siis oisin päässy diakonissaks opiskelee, ni tuskin istuisin nyt tässä, vaan ihan jossain muualla, "lämmössä" ja toteuttamassa unelmaani!

Oon aina ollu hirveen innostunu ja kiinnostunu uskonnosta ja uskonnollisesta tavarasta.. Mun porukoilla olevassa huoneessa on seinillä uskonnollisia asioita, ortodoksisia kylläkin.. Olin jopa sellasessa "tilassa" jossain vaiheessa, että porukat meinas huutaa huutokaupasta mulle rukoustuolin.. heh.. näin jälkikäteen kyllä harmittaa ettei ne mulle sitä huutanu, oishan se ollu aika magee!

Nyt näiden kaikkien vuosien jälkeen mä oon kuitenki päätyny opiskelemaan vähän samaa alaa, mitä sillon lakkiaisten jälkeen.. Ja oon vieläpä kristillisellä opistolla, vaikka ei se taida vaikuttaa mitenkään mihinkää.. Mitä mun vakaumukseen tulee, ni kyllä se risti edelleen tossa kaulassa roikkuu ja mä koen olevani jonkinasteinen uskovainen. Uskon moneenkin asiaan.. Ja kyllä, aion toteuttaa tuon avustustyö -haaveeni vielä jonain päivänä, on se mulle sen verra tärkee juttu kuitenkin!

Koska tää uskonto on aina aika tulenherkkä aihe, ni en ota tässä sen enempää kantaa miten vaikkapa raamattua pitäs lukea ja tulkita.. Mutta kyllä mä homoliittoja kannatan ja pystyn heittämään läppää omasta uskostani! Toivoisinki, et niillä "tosi uskovaisillaki" ois hiukan pilkettä silmäkulmassa ja jonkinasteista avarakatseisuutta! Sillaihan se Jeesuskin tätä maailmaa katto. (oho, hups..)

Uskonnolliset biisit on myös hyvin lähellä mun sydäntä, edelleen! Oli kyseessä sitte musiikin kuuntelu tai itse laulaminen ja soittaminen ni kyllä ne uskonnolliset biisit menee siinä missä kaikki muutkin! Yhessä vaiheessa mä en muuta soitellu ja laulellu ku uskisbiisejä! :)

Kuuntelin sillon teininä ja joskus vieläkin HB:ta ja The Rain:iä! Alhaalla yks HB:n lemppareista!

HB - Herralle kiitos

"Uskis ja ylpeä siitä!" 

"Uus vuos, uudet kujeet"

Vuos sitten, olin intopiukeena lähös viettämään uutta vuotta. "Jes, vuos taas ohi ja seuraava alkaa." "Puol vuotta oon asunu taas Turussa ja koko loppuelämän vuodet vielä edessä" "Puol vuotta vielä avoimen opintoja, mitäköhän sitten" "Kenties tulevana vuonna 2014 löydän elämäni rakkauden."

Siinä muutamia ajatuksia, jotka pyöri sillon päässä. 

Vuos oli kuitenkin aivan jotain toista, mitä mä sitten olin osannukkaan odottaa tai halusin edes toivoa. Puol vuotta meni koulua käydessä ja löysin uuden "ihanan harrastuksen" eli salilla käymisen. En tiedä ketä mä yritin huijata, mutta ei se salilla käyminen vaan ollu mun juttu.. Puolen vuoden jäsenyyden aikana, joista kolme kuukautta jäsenkortti oli mulla ja kolme kuukautta kaverilla vuokralla, kävin salilla ehkä 1/3 jos sitäkään. Mut ainakin itteäni huijasin hyvin. 

Koulu loppu ja alotin loman. Ja mä todellakin lomailin.. Lomaa oli 4kk ja töitä tein yhden kuukauden.. Laiskuutta sanon minä, mut hyvä se on viisastella näin jälkikäteen. 

Tuon työviikon jälkeen alotin mun sairasteluputken, mistä oon päässy NYT pois, eli puol vuotta myöhemmin.. En o sairastanu tällai sitten seittemään vuoteen.. Mun vastustuskyky oli pahasti pakkasen puolella ja sairastuin jos jonkinmoisiin tauteihin, mitä en o ikimaailmassa sairastanu.. Ikimuistosimpana värikalvontulehdus, "voiks se edes tulehtua?" Se antibioottikuuri kestiki sitte 6vk..

Vaikka sairastin ja sairastin ja sairastin ja mun keho oli aivan loppu, ei ollu muuta vaihtoehtoa ko jaksaa painaa vaan eteenpäin. Ai miks? Koska olin just alottanu uuden koulun ja elämäni ensimmäisen ammatin hankkimisen.. Ekat kaks viikkoa mä esitin sitä mitä mä oikeesti olen. En ois jaksanu olla sosiaalinen ja hymyilevä oma itseni, oisin halunnu istua hiljaa jossain nurkassa ja sulkeutua johki kuplaan. Joka aamu mä kuitenki vedin syvään henkeä eli hautasin kaikki huoleni ja murheeni, otin Johanna moodin päälle ja astuin kouluun. 

Välillä mun kuori halkeili.. sen tajusin sillon ko luokkakaverit totes et "sä taidat olla aika väsyny" "onks sulla joku hätänä, ku et oo oma pirteä itsesi".. Sosiaalisella ihmisellä ei taida olla oikeutta epäsosiaalisiin päiviin.. Oma äitiki totee välillä "sano sitte ku et enää ällittele".. Ei, mä en ällittele.. en vaan aina jaksa.. 

Sit tapahtu jotain.. ku salama kirkkaalta taivaalta, jonkun "en muista minkä" leffan jälkeen repesin totaaliseen itkuun, itkin, itkin ja itkin. Sen itkuhetken jälkeen, mulla oli sellanen olo kun mä oisin "uudestisyntyny".. Olo oli kevyempi ku pariin kuukauteen ja mulla oli fiilis et mä selviän, mä haluan selvitä. Ja niinhä mä selvisin, sama vanha Johanna oli taas menossa mukana, mutta kuitenki täysin uudenlaisena ja paljon vahvempana kun koskaan.

Tää on ollu ikimuistonen vuosi, ei ehkä niinkään ihanalla tavalla, mutta tuun varmasti muistamaan tän vuoden silti, aina.. Mut enhän mä olis nyt tässä ilman mun vanhempien ja kavereiden tukea ja apua. Kaverit nous kyllä viime vuonna arvoon arvaamattomaan. Kiitos teille siitä! <3

Uusia ystäviä, kaikesta huolimatta, oon saanu paljon ja on ollu paljon ihania hetkiä! Nostona varsinkin kesän partioleiri, oli ihan parasta! 

Nyt on kliseisesti aika todeta, että yksi luku elämästäni on taas kirjotettu loppuun ja aika alottaa uus luku. Puhdas paperi, valmiina ainoastaan otsikko; 2015 , muuten paperi on täysin tyhjä. On siis aika ryhtyä kirjottamaan tuota lukua mun elämästä. Toivon suuresti, et se on TÄYSIN erilainen ku viime vuos.. Mutta mä oon valmis aivan kaikkeen mitä se tuo tullessaan, ne kaikki ylä- ja alamäet. Täytyy sitä päätäki ehkä ihan vähän seinään lyödä, koska eihän mun elämä ois mitään ilman sitä! ;)

Vaikka kirjotin just, et paperi on otsikkoa lukuunottamatta tyhjä, ni mähän olin väärässä.. Tätä uutta lukua on takana 18 tuntia ja 37 minuttia. Tämän uuden luvun otin vastaan loistavassa seurassa, neljän pariskunnan ja yhden lapsen kanssa, ainoana sinkkuna.. Surkuhupaisaa, etten sanois... Mutta mulla oli sinkkuudestani huolimatta kiva ilta!

Eiköhän ryhdytä kirjottamaan lukua 2015!

Hyvää alkanutta vuotta 2015 just Sulle! :) <3

Kirje joulupukille

Mitä 23-vuotias vois pyytää joululahjaks? 

Nii, no lista vois olla loputtoman pitkä ja listalta löytyis aivan kaikki. mun lista ei kuitenkaa o läheskään niin pitkä..

mun toivelista olis tällanen: 

Rakas joulupukki!

 Pienenä toivelistani täyttyi aina lelulehden  parhaista leluista ja mainoksissa mainostetuista leluista. Tänä vuonna näin ei kuitenkaan ole, vaan listallani on kaksi asiaa.. 

1. Toivon, että minä, perheeni ja lähimmäiseni pysytään terveinä tulevana vuonna.

2. Toivon, että saan viettää rauhallisen joulun rakkaimpieni kanssa.

terveisin Johanna

Tätä 23-vuotias  toivoo lahjaksi. Vanhempana oppii arvostamaan aineetonta lahjaa, en toki kiellä etteikö lahjoja ole kiva saada, mutta ei lahjan tarvitse olla aina niin konkreettinen. Ajatushan on tärkein? :) muistetaan pysähtyä hetkeksi ja katsoa niitä ihmisiä, joiden kanssa viettää tai ollaan viettämättä joulua.. jep, ne on (oletettavasti) niitä sun rakkaimpia. Muistetaan myös niitä läheisiä, jotka ei tänä jouluna syystä tai toisesta oo meidän kanssa.

 Mä lähetän hyvänjouluntoivotukset pilven reunalle! <3

Hyvää joulua myös just Sulle! <3

Toteutunu unelma

Edelleen aivan sanaton.. Perjantaina toteutu suuri unelma eli pääsin Kaija Koon keikalle! Siinä on kyllä semmonen supernainen, et oksat pois! Meillä oli istumapaikat, jota harmittelin vaikka ja kuinka paljon ku parhaimmat bileethän nyt on siellä seisomakatsomossa.. Keikan jälkeen en harmitellu kyllä yhtään meidän paikkoja. Välillä (rauhallisemmissa biiseissä ja puhekohdissa) oli kivaa istahtaa alas. Meillä oli tosi hyvät paikat ja bileet oli iha huikeet! Meno ei siis eronnu juurikaan siellä seisojilla olevista bileistä, paitsi et meillä oli tilaa bilettää eikä kenenkää pää ollu edessä! :)

Kotona lähtövalmiina!

Minä ja Emppu ennen keikkaa! :) Emppu osti paidan ja minä ostin punasen "Supernainen" -kangaskassin!

Kaija Koo ei ollu tosin ainoa joka tuli nähtyä.. Keikallahan oli mukana myös Antti Tuisku, Jenni Vartiainen, Anna Puu ja Erin. Eli ei huono ollenkaan! 

Olin viime viikolla kaks päivää pois töistä ku olin lähes äänettömänä.. Torstaina kuulostin vielä aika "pahalta" ja harmittelin ettei voi antaa mennä sitte keikalla, mutta ei tää äänikää häiriintyny mun lauluista ja huudoista millään lailla.. Tai no oli kurkku vähä kipee siinä keikan jälkee, mut nyt oon taas ihan voimissani! Teki vaan hyvää pieni äänenavaus! 

Viikonloppu meni noin niinko muuten Vantaalla kaverin tykönä ja oli kyllä ihanan rento meno! Lauantaina linnan juhlien vastaanoton jälkeen lähettii vähä pörräilee ulos ja "eksyttiin" tupareihi joihi oltii aivan alipukeutuneita.. Vähän ku ois lähteny Linnan juhlii kollareilla.. :) No mut meno oli meillä nii päätähuimaava, et lähettiin siitä sitte mäkkäriin! Paljon puhuttu Korsokin tuli nähtyä! ;) 

Huomenna pääsen taas kuluttamaan koulunpenkkiä! Viikko vielä koulua ja sitte alkaakin jo loma! Joulu tekee kovasti tuloaan! <3

Pöytälaatikon uumenista

Oon aina halunnu tehä biisejä, mut en osaa.. (sanokaa mitä sanotte, mutta en..) Kaks biisiä oon kuitenkin saanu tehtyä elämäni aikana.. Ensimmäisen oon väsänny joskus lukiossa ja toisen pari vuotta sitten.. Tän toisen biisin mä oon jopa esittänyki.. Jussu Pöyhöselle.. Oon mä jotain muutaki vähä rustaillu, mutta ne ei o koskaan saanu minkäänlaisia säveliä..

Löysin pöytälaatikkoni uumenista mun vihon, johon oon kaiken rustannu.. Ajattelin nyt rohkaista mieleni ja julkasta yhden ja itseasiassa sen ensimmäisen rustaukseni tai no "biisin".. Olkaa helläkätisiä arvostelijoita ;) No ei kai, antaa tulla tuutintäydeltä vaan!

Nimeä tällä "biisillä" ei oo, häpeän.. Se pitäs ehdottomasti olla..

Sulle tahdon mä kertoa sen, 

miten tärkeä oot ihminen.

Ilman sua selviäis täällä en.

Elämä oli tylsää niin,

ennen kuin me kohdattiin.

Sä toit mun maailmaan auringon.

"kertsi": Tartu hetkeemme yhteiseen,

siitä kanssani kaunis tee.

Kuule tuulen se kuiskaavan,

mä sua rakastan.

Tietääkseni ja muistaakseni mulla ei o ollu inspiraation lähdettä, vaikka näin vois ehkä kuvitella..

Jonkinlainen "avautuminen"

Tätä vois kai kutsua totaliiseks avautumiseks, vaikka tää taitaa kyllä lähinnä olla omien ajatusten jakamista.. tai jotain sellasta..

Mun luokallani on 24 naista ja 1 mies. Mä ymmärtäisin tän mun syyni, miks mä kirjotan, jos mä oisin toi yks mies.. Mutta kerronpa mietteeni tästä kaikesta silti.. Kaikesta huolimatta, mä kuulun luokallani vähemmistöön.. Meidän luokalta 5 on syntyny -90 luvulla ja loput on sitte -80 lukulaisia tai vanhempia, noin 7 EI o lapsia ja ehkä just sillä 7 ei o minkäänlaista kokemusta päiväkodissa työskentelemisestä.. Oliko siis ihmekään, että koin (ja välillä edelleenkin koen) olevani aivan joltain toiselta planeetalta..

Aina ei vaan uskalla avata suutaan ja kertoa omia mielipiteitään.. Onneks tähän oon jo hivenen oppinu ja uskaltautunu avaamaan suuni.. Tyhmää kyllä, mutta ei sitä aina uskalla asioita ihmetelläkään ääneen.. 

Meidän luokka on kyllä aivan huippu, sitä en tässä nyt tarkota, mutta kyllä siellä saa omaa paikkaansa hakea ihan toden teolla.. Jo pelkkä ikäero vaikuttais, mutta siihen päälle sitten kaikki toi muu.. En ehkä koe vieläkään olevani "kotonani".. 

Olen erittäin tietonen, että nyt mun luokkalaisetkin voi tän täältä lukea, mutta ehkä se olikin tässä se mun pointtini.. ;) 

ps. ruska on niiiiin kaunis!!<3 oon tainnu oppia tykkäämään syksystä! :) Ehkä mä opin tykkäämään vielä siitä talvestakin ;) Kaunista silloin ainakin on!

Kuulumisia

On kulunu kuukaus ja 11 päivää viime kirjotuksesta.. Oisin kovasti halunnu kirjottaa tässä aikasemminkin jo, mutta ajatukset vaan on jossain omilla reiteillään enkä oikeen aina saa itsekään niistä ihan kiinni.. Tälläkään kirjotuksella ei tu olemaan mitään sen suurempaa fuktioo muuta kun et tässä nyt istahdin ja avasin blogini ja kirjotin. 

Koulua mulla on takana jo KUUKAUS?! huh, onpas aika menny jotenkin nopsaa mut samalla täysin madellen.. Jos odottaa jotain niin kovasti, et vois hypätä vaan suoraan siihen hetkeen, ni aikahan ei vaan kulu. Vaikka tiedän erittäin hyvin, et pitäs nauttia tästä hetkessä ja varsinkin ELÄÄ tässä hetkessä ni enhän mä siihen koskaan oikeen pysty. Jos päätän et NYT mä elän hetkessä, muistan sen ehkä pari päivää ja sit mentiin taas.. Mut osaan mä ihan seisahtuakin tähän hetkeen. Se mitä mä niin kovasti odotan, ei o mitään sen ihmeempää kun työssäoppiminen. Kyllähän mä tykkään koulussa käydä ja oppia uutta jnejne, mutta kun mä oon enemmän sellanen tekemällä oppija.. 

Näin välihuomiona, et kuuntelen Disney -leffojen biisejä!! ^_^ Ah, nää on vaan niin ihania ja upeita! Tästä päästäänkin aiheeseen musiikki (on niin ihanaa rönsyillä aiheissa).. Katoin eilen yhtä sarjaa, jossa musisoidaan aika paljon ja eilen siinä sitten yks poika istu pianon vieressä ja laulo.. Pala nous kurkkuun.. a. sen takii, et se kohtaus oli nii tunteellinen ja b. koska en o itse soittanu pianoa liian moneen kuukauteen ja vaikken mä joskus koko instrumetin soittamisesta edes tykännyt, ni kyllä mä kaipaan niiiin paljon sitä et voi vaan istahtaa pianon viereen ja pistää soittaen.. Opin vuonna 2011 jopa nauttimaan klassisen pianon soittamisesta!! Minä? Enpä ois itekään joskus uskonu sanovani näin.. Ja kohta c. koska mä kaipaan laulamista.. Ei o sama asia lauleskella kotona jonkun biisin päälle, ku se et säestäis itteään tai musisois vähän kavereitten kanssa.. Kaipaan myös kuoros laulamista enemmän ku osaan edes ajatella..

Eihän kukaan o multa vieny pois noita asioita, mut nyt vaan ei o niin helppoa harrastaa kaikkea tuota kun ei o tässä hollilla esim. sitä pianoa.. Ja rehellisesti sanottuna, ei olis mitään ongelmaa mennä esim. siihen kuoroon.. Se vaan vaatis sen, et ottaisin puhelimen käteeni ja rimpauttaisin puhelun tai kaksi.. Ehkä en o vielä valmis tekemään sitä siirtoa? En mä tiedä, mut kukapa sitten tietää jos en minä.. Niinpä.. Mut kaikki aikanaan.. 

Kaikki on katoavaa

Se hetki siinä, tämä tässä, tuo tuolla, se siellä.. Toiselle nyt on ilta ja toiselle aamu.. Toinen on tullut juuri töistä, toinen lähtee töihin, on lomalla, käy koulua, on vastasyntynyt.. Jokainen kokee tämän hetken omalla tavallaan. 

Mä istun mun (no okei, mun isoveljen vanhalla) nahkasella tuolilla tai miksi tätä sitte kutsutaankaan "työtuoli", juon teetä, virnuilen jotenkin todella oudosti, tuijotan läppäriä, kuuntelen musiikkia sekä puhaltimen hurinaa. Vilkuilen todella useesti mun kännykkää, tuloksetta. Enkä mä edes odota mitään tai ketään.. Pinttyny tapa siis.. Mikä ikävintä, niskakaan ei naksu.. (huh mikä ongelma..)

Olen henkilö joka miettii (ja paljon) asioita.. Tykkään haaveilla (välillä ehkä liiankin korkealentoisesti), mut sellanen mä oon.. "Take it or leave it." tai "Haters gonna hate." Jos mä nautin olostani (ja haaveiluistani), ni se on pääasia! Ja mähän nautin! Joillekin tää mun ainainen miettiminen vaan saattaa olla liikaa.. Onneks mun kaverit on vähä samanlaisia.. Tai jos ei oo, ni ne ainakin ymmärtää mua.. Tai jos ei ymmärrä, ni joku muu asia pitää ne kyydissä mukana! <3 

Sitä mä oon miettiny, et miten se on niin vaikeeta sanoa toiselle välittävänsä.. Se on paljon helpompaa muutaman alkoholiannoksen jälkeen.. Ja joo, yleisin vastaus tähän ois et "me ollaan suomalaisia".. Mut entä jos se vastaus ei kelpaa? Mitäs sitte? Mä en ainakaan tiedä.. Enkä kyllä osaakaan sanoa välittäväni.. Mä taidan osottaa sen sitte jotenki muuten.. Ja oon mä sitten joskus erittäin suorasananen ton välittämisen suhtee.. 

Kaiken tän pointti kuitenkin oli ja on se, et mä kuitenki kaikesta huolimatta nautin olostani.. tässä ja nyt.. Olishan se kiva olla yhtä jos toista, mut pärjään hyvin ilmankin. Se tärkeä, mikä vielä puuttuu tästä paletista, tulee kyllä jahka on sen aika, jos tulee ollenkaan. Mut siihen asti (ja toki myös sen jälkeen), mennään näin ja tää on oikeen hyvä! 

Miten taivas voi olla aina niin ihmeellinen..

Kamera osas onneks tarkentaa tonne taakse, niinku pitikin.

Parempaa yllätystä en taannoin ois jääkapistani voinu löytää! <3

#kakssormee / mut tän kuvan pointti oli se, et that's me..

Niinpä, hello kitty mukissani on vain yksi hammasharja.. (käänsin hammasharjan ihan vaan kuvausta varten toisin päin eli niinku harjaosa ylöspäin, näytti paremmalta)

Houkutus hypätä tuohon sekaseen sänkyyn on suuri, kohta ihan kohta!

How hard it can be?

Piirun verran parempi

No huh.. kyllä kesti tää kirjottaminen, tosin kuviakin oli reilu 1 000, ni niidenki katsominen vei oman aikansa.

Takana siis yhdeksän päivää metsässä, yhdeksän päivää ilman somea (mähän siis sammutin netin kännykästä ja akku kesti huikeet 8päivää), ainakin yhdeksän uutta ystävää, ainakin yhdeksän kertaa laulettu/kuultu Piirun leirilaulu ja ainakin yhdeksän kertaa kuultu Tami -biisi.. Nii ja kävin mä yhdeksän kertaa leirin aikana suihkussaki..

Noihin yhdeksään päivään mahtu kyllä yhtä jos toista.. Aurinkoa, lämpöä, lämpöä, lämpöä, sadetta, ukkosta, naurua, kenties vähän itkua, väsymystä, ylipirteyttä, pahaa ruokaa, iha hyvää ruokaa, leiriruokaa, vaahtobileitä, live-tinderiä, norjalaista jalkaleikkiä, aktimestarin suorittamista, ehtoollinen järvessä (kanootista), etanoita, hämähäkkejä, hyttysiä.. lista ois varmaan loputon, mut kaipa tossa ne tärkeimmät..

Kaiken tän vois kuitenki kiteyttää yhteen ajatukseen: Huikeeta!

Kenties piirun verran parempaa kuin koskaan ennen, ja olikin. 

Oli niin onnistunu leiri, et ryhdyttiin paluubussissa suunnittelemaan ens kesän leiriä.. Näin ei o kyllä tainnu koskaan ennen käydä.. :D Ja olen jo innossani ens kesästä, ihan vaan koska tiedän mitä onkaan luvassa! :)

Teeman kurkota tähtiin. En tiedä missä vaiheessa mä mahdoin tätä toteuttaa.. kenties koko leirin ajan, tietämättäni..

Tervetuloa meidän savuun: Taikurin Hattuun, täällä majaili UMH (Uudenkaupungin Merihait), PyKo (Pyhärannan Korpiankkurit), VeLu (Vehmaan Lustaset), TaTu (Taivassalon Tupshaukat) ja JaPo (Jaarlin Pojat).

Leirillä oli mahollista suorittaa Aktipassia (ei lapsille). Pinsseistä kymmenen ensimmäistä oli numeroituja ja JES, sain sen vimosen numeroidun!! :)) Mukaan mahtu tehtäviä laidasta laitaan, oli kyllä hauskoja!! :)

Kuva: Joel Forsman

Vaeltajat omassa ohjelmassa, tulossa maaliin ja mitenkäs muutenkaan kuin tyylillä! Biisinä tais olla "Tami tahdon olla veljesi ja vaikka TuToa et vienyt liigaan.." Ikäväkseni en löytäny sitä mistään.. :(

Sateella pitää muistaa myös nesteytys.. Ja ilmeisesti (kuvasta päätellen) oli myös kylmä, ihme ja kumma..

Päättäjäisissä oli ihan jotain muuta tekemistä ku ohjelman seuraaminen.. Hups..

En tosin ollut ainoo.. Keskityttiin oleelliseen.. :D

Mutta kuinkas sitten kävikään.. alko BILEET!! :D

Jos (ja kun) MÄ näytän tyhmältä tanssiessani, ni muksutki kehtaa joraa.. ;P

Joo-o.. Meidän hovikuvaaja tallens noin 800 kuvaa tästä illasta ja oikeestaanpa hetki hetkeltä.. Tästä kuvasta ei tosin ole harmaintakaan haisua, mitä tapahtuu.. Mut tais olla ainoo julkasukelponen.. :D

Sekosin, ei tosin ole mitään uutta..

Sekosin vielä pahemmin.. :D mut hei, sain mä sentää tittelikseni "maailman paras joraaja" (tai jotain sinnepäin).. :P

Johtajakahvila 42:ssa! Tämä olkoon ainoa kuva siellä vietetyistä illoista!

Otettiin viimesenä päivänä tällanen söpö duckface -selfie uunituoreen seikkailijan kanssa, mutta koska seikkailija näin halus ni hänen henkilöllisyytensä pysykööt salassa.

Kaikki kiva loppuu aikanaan.. Tosin ennenkaikkea kynsien puhtaus!!

Johanna kiittää, kumartaa ja kuittaa Piirun verran paremmasta leiristä! Tästä on hyvä jatkaa kohti syksyä ja uusia leirejä! 

Sokerina pohjalla Piirun verran parempi leirilaulu! ;)

Yhtä jos toista, enemmän ehkä sitä toista..

Se tunne, kun... nii.. se tunne, ku ei o sitä tunnetta..

Mä odotan jotenkin niin innoissani ens viikon tiistaina alkavaa yhdeksän päivän partioleiriä, etten osaa pitää ajatuksia kasassa tässä päivässä.. Oon jo pitkään halunnu pakata rinkan (siis ihan yleisesti) ja lähteä reissuun.. No nyt mä saan sen sitte sunnuntaina tehdä!! :) Oon viimeks ollu vähän pidemmällä partioleirillä vuonna 2011, Ruotsissa.. Ihanat kokemukset sieltäkin!<3

Vaikka se kuinka on ihanaa lähteä ens viikolla leireilemään, on se samalla vähän haikeeta.. Kun sieltä tuun takasin, onkin jo elokuu.. huh kuinka aika meneekää nopsaa.. O.o

Huomatkaa, taas mä elän jossain tulevaisuudessa.. hups.. 

Oltiin tossa keskiviikkona meidän lippukunnan kanssa ilta"purjehduksella" ja oli kyllä niin upeet kelit! Reissussa sattu olee myös mukana innokas kuvaaja, joten pakkohan tässä on nyt pari kuvaakin laittaa.. :)

Jotta tää on mahdollisimman sekava kirjotus, ni oon innostunu ristisanojen ratkomisesta! En mä siitä ihan yksin vielä selviä, ku niissä viljellään harvinaisen outoja sanoja.. O.o Mut harjotus tekee mestarin!

Keli oli kyllä meidän puolella!

Eväätkin oli kohdillaan.. ;)

Neiti nyrpistelijä.. Kuvaajan mielestä tää oli erittäin hauska ilme.. :D

Rantautuminen luonnonsatamaan.. jännä juttu.. 

Mitä sä näät näissä pilvissä? Mä nään ainakin monta kuvioo! :) Pienenä, ja itseasias tällai viel vähä isompanaki, on kiva kattella pilviä ja niiden muodostamia kuvioita.. :)

Lacostet oli tietysti matkassa!

Tää oli tää erittäin onnistunut kaverikuva.. :D toisella "ei o paitaa" ja toisen silmät on kiinni, kauheen hyvä.. :D Tähän tosin vois myös todeta, et jo vuodesta -97 :)

Kukkuu!

Ei lisättävää! :D Toivottavasti Piirulla (eli siis siellä partioleirillä) tulee otettua myös yhtä hulvattomia kuvia.. :)

Onneks aurinko on täällä!<3