Joulu.. Tuo stressin, hössötyksen, materiaalin ja kaupallisuuden juhla tai oikeastaanpa se on jo melkein yks uus vuodenaika.
Mutta mitä se on mulle..
Kun mä olin pieni, tarkemmin ottaen kaikki joulut oli aikalailla samanlaisia aina vuoteen 2008 asti. Aamulla katsoin Joulupukin kuumalinjaa, meillä syötiin riisipuuroa ja 12 lähdettiin koko perheen voimin joulurauhan julistukseen. Siellä nähtiin mun isovanhemmat, tai siis toiset niistä, kun vaari oli laulamassa ja mummi mukana pilvenreunalta käsin. Joulurauhan julistuksen jälkeen siirryttiin koko kööri meidän kotiin, juotiin glögit ja ryhdyttiin odottamaan. Odottamaan hämärtymistä, jotta voidaan lähteä hautausmaalle viemään kynttilä mummin haudalle (ja toki siinä samalla mun isoisovanhempien haudalle). Ja loppuilta menikin sitten syödessä ja lahjoja odotellessa.
Niin koitti taas uus jouluaatto. Mä olin jo sen ikänen et halusin meikata ja laittaa hiukset ennen joulurauhaan lähtemistä. Mä hääräilin yläkerran vessassa ja lauleskelin joululauluja, olin ilonen. Tiesin, että tää joulu poikkeais muista sen suhteen, että joulurauhan julistuksen jälkeen mentäis käymään sairaalassa katsomassa pappaa. Kaikki muuttu kuitenkin sekunnissa, kun äiti avas vessan oven, tuli mun luo, halas mua ja sanoi, että pappa on kuollut. Jouluaattoaamuna. Tuona ihanana perhejuhlan aamuna. Sinä vuonna me ei menty joulurauhaan, katsottiin se tvstä. Tai siis muut katsoi. Minä istuin huoneessani yksin ja itkin. En laittautunut. En hyräillyt joululauluja. Istuin sängyllä. Katsoin ulos ikkunasta. Ja itkin. Tuo aamu muutti kaiken. Joulu ei o enää ollu samanlainen ku siihen asti. Siihen asti mun joulun kohokohta oli lahjat. Mitä kaikkea mä tänä vuonna saankaan. Tuona kyseisenä vuotena mua ei kauheesti tainnu kiinnostaa mitä uutta mä sain. Joissakin joululahjoissa luki vielä "Hyvää Joulua Johannalle! T: Mamma ja Pappa" Muistan, että mun vanhemmat otti kaikki pappan lahjat pois muiden lahjojen joukosta.
Tuon vuoden jälkeen mulle on ollu tärkeintä, että saan viettää tuon juhlan rakkaimpieni kanssa. Eli kyllä, musta tuntuu pahalta kun kuulen jonkun sanovan "se on viikonloppu muiden joukossa". Kun mulle se ei ole. Tän myötä saattaa ymmärtää mua ehkä paremmin sen suhteen, miks musta tuntuu pahalta että joku on yksin jouluna tai pelko siitä että mä olen yksin, on karmiva. Kauneimpia joululauluja on kamala käydä laulamassa yksin. Tai Turun hautausmaalle yksin meneminen on kamalinta, mitä tiedän. Mutta niin mä aion kohdata sen tänä vuonna, ensimmäistä kertaa joulun alla, vaikka käynkin aattona Ukin hautausmaalla. Mä haluan, että mun isotädin ja isoisoäidin haudalla palaa kynttilä jouluaattona. Mä haluan viedä muistolehtoon kynttilän mun isovanhempia muistaen. Mä haluan kohdata sen surun ja ikävän, mikä mulla on. Yksin. Koska mä tiedän, että joskus mun pitää kohdata ne tunteet joka vuosi. Ehkä jopa yksin. Ja sinä vuonna se yksinäisyyden tunne on vielä suurempi.
Eli siis Joulu.. tuo äärimmäisen raastava, tuskanen ja kuitenkin rakkauden täyteinen juhla.
