Mitä jos?

Tiedätkö sen tunteen, kun pitäs sopia johonkin tiettyyn muottiin, olla tietynlainen, näköinen, kokoinen, tehdä tiettyjä juttuja, syödä tietyllä tavalla, olla "standardien mukainen". Tai siihen yhteiskunta tai no media ainakin "painostaa". 

Tiedätkö sen tunteen, kun lähdet kavereiden kanssa ulos ja mietit mitä laitat päälle, jotta näytät hyvältä. Mitkä vaatteet sopii tiettyyn paikkaan, millon oot ylipukeutunu ja millon alipukeutunu, missä vaatteessa tunnet olos itsevarmaks. Itseäs, kavereitas vai muita varten? Vai kenties kombona kaikkia varten. 

Tiedätkö sen tunteen, kun oot lähdössä treffeille, tapaamaan uutta tyyppiä, ja mietit et mitä jos se pettyy suhun, mitä jos se ei halua nähdä sua toisten kun et ollukaan sellanen kun se haluaa. Mitä jos, mitä jos. 

Mä tiedän.

Edellä mainitussa tilanteessahan se olis vaan sen toisen menetys. Tai näinhän kaverin kuuluu sanoa ja itsekin ajatella, right? Mut eihän se ole koko totuus. Kyllä, se oli sen toisen menetys, jos ei tajunnut että kuoren alla on paljon muutakin. Mutta siihenhän meistä jokainen sortuu, ulkonäköön ihastutaan, sisimpään rakastutaan jnejne. 

Mutta ajatellaan toiselta kantilta. 

Oot lähteny treffeille jo vähän epävarmalla asenteella, pelko persiissä, mitä jos se pettyy. No nyt se petty, eikä halua nähdä toiste, vaikka kuin olit pukenut ne luotto vaatteet ylle ja näytit hyvältä ja olit sitä mieltä jopa itse. Et kuitenkaan tiedä, että pettykö se ulkoiseen habitukseen vai siihen sisäiseen vai eikö muuten vaan nyt iskenyt, se kokonaisuus. Miltä tuntuu tulla "petetyksi", ei sanan virallisessa merkityksessä. Pahalta. Musertavalta. Ja todellakin siltä, että "aa, se ei tykännyt siitä miltä mä näytin". Luonnollista. Vaikka todellisuudessa, en mäkään olis välttämättä halunnut sitä nähdä toisten. 

Ja vaikka sitä ulkosta habitusta vois kuinka muuttaa, niin kyllä mä haluan itselleni sellasen kumppanin, joka näkee kuoren alle, näkee pontentiaalisena elämänkumppanina. KOSKA, miks mä haluaisin jakaa elämäni sellasen ihmisen kanssa, joka a. ilmottaa mut tietämättäni "rakas sinusta on tullut pullukka" -ohjelmaan tai b. haluaa deittailla mua vasta sitten, ku oon fitnessmitoissa? Todellisuus kun on, että mä olen sama ihminen olen mä sitten minkä kokoinen tahansa. Mun luonne ei muutu mihinkään. (Oo, That's the point!) (Just kidding, my personality is perfect) 

Joten kyllä, mä olen mielummin läski ja forever alone, ku laiheliini ja kymmenien pinnallisten miesten ympäröimä. (Noin niinku ajatuksen tasolla ajateltuna) 

Kuva viitteellinen ja takaisinheitto vuoden 2015 ruissiin. (Kuva: Liisa)

Siltojen polttaja

New Year, New Me. 

Tai siis niinhän kaikki aina ajattelee ja toivoo ja ties mitä muuta. Mä oon jo luopunu siitä "toivosta". Mihin sitä tässä enää muuttuu, siis oikeesti. On asioita, jotka vuosien myötä muuttuu, mutta ei ne kaikki tavat ja toiminnat. Asia, josta mä haluasin päästä eroon on siltojen polttaminen. Ei siis konkreettisesti vaan kuvainnollisesti. Mulle on erittäin tyypillistä polttaa sillat perässään, en tiedä miks, enkä mä kaikkia polta. 

Miten mä sitten valitsen ne sillat, jotka palaa? 

Hyvä kysymys. Ehkä jotkut menneet asiat vaan haluaa unohtaa ja siinä samassa tuikkaa tuleen.. Todellisuus taitaa kuitenkin olla se, että oon vaan tosi huono pitämään yhteyttä. Yhteyttä ei pidetä viikkoon, kuukauteen, vuoteen, viiteen vuoteen ja sit onki jo aika vaikee ottaa yhteyttä, tekosyistä parhain, ja se silta palaa vähän niinku vahingossa. 

Menneeseen on aina vaikee palata, mulle lähes mahdotonta. Luulen aina, et kaikki muut on jääny menneeseen ja pitää mua samanlaisena kun 10 vuotta sitten, mutta todellisuudessa se taidan olla kuitenkin minä, joka ei päästä niistä ties kuinka vanhoista ajatuksista irti. 

Ja myönnän, että menneisiin vuosiin on jääny ihmisiä, joita ikävöin ja joiden "kelkasta putoaminen" harmittaa.. Olenko mä tehnyt asian eteen jotain? En. Enkä aiokaan. Kun aika vie erilleen, niin aika vie erilleen. Mistä kuulumisten kertomisen alottais? Voiko kaveruus olla enää koskaan samanlaista? Kuuluko asioiden mennäkin näin? Mistä kuuluu jutella? Mitä jos livenä ei löydäkään sanoja? Jos ei o mitään yhteistä enää? Jos elämät on liian erilaisi? Jos, jos, jos... 

Ja kyllä, mietin tätä aihetta paljon, ja usein. Ja tätä aihetta miettiessä, nuo samat vanhat ystävät pyörii aina mielessä. Mielessä pyörii aina myös kysymys, pitäiskö... Vastaus on yksinkertainen, mitään ei pidä, mutta pitäis.