Aikaisemmin tällä viikolla kirjotin facebookiin näin:
Jo 15vuoden ajan, mun ykkösharastukseni, ja parasta mitä oon tienny, on ollu partio. Oon tavannu lähestulkoon kaikki läheisimmät frendit partion kautta. Nyt kuitenki oon heränny todellisuuteen, etten o ollu harrastukseni parissa aktiivisesti enää pariin vuoteen tai kesäpartiolaisenakaan hetkeen... Mä myin kuukaus sitte mun partiopaidan, se oli liian iso ja päätin et haluan istuvamman paidan. Mutta kysymys kuuluukin, aionko ostaa uutta paitaa.. aionko enää jatkaa tätä rakasta harrastusta enää missään muodossa.. onko tullu aika sanoa hyvästi.. Enkä tarkota hyvästeillä lopullisesti vaan kenties toistaseksi. Yks asia on ainakin varmaa, tää harrastus ei o enää hetkeen antanu mulle sitä, mitä tää on niin monet vuodet antanu. Iloa. Onnea. Mahtavia kokemuksia. Mahdottomuutta ja mielettömiä hetkiä. Päinvastoin. Ahdistusta. Ja sana "pakko" on aikalailla kuvastanu mun tunnetta.
Mutta. Totean myös, että ihan itsestähän tää toimeettomuus on johtunu, ainaki osittain. Tai ehkä kokonaan, kun aina on ollu jotain järkeviä tai typeriä esteitä. Mut en mä o tosissani myöskään halunnu aktivoitua. Huokasin helpotuksesta, kun pääsin pestistäni eroon (niin huokas kyl varmaa lippukuntaki, et pääs tästä riippakivestä eroon) ja olin onnellinen kun poistin (tai poistuin) kaksi partioaiheista whatsapp ryhmää. Ehkä todellakin oon tullu tän tien päähän. Navigaattori vois sanoa. Tie päättyy. Tee u-käännös, jos mahdollista. Nimenomaan. Jos.
Ja nyt aion jatkaa tästä samasta aiheesta..
Mun partiotaival alko vuonna 2001, ollessani 10-vuotias. Pädyin partioon ihan vaan luokkakaverin kautta, jotenkin kummasti.. tarkkaan en tosiaan muista.. Mutta niin se harrastus vaan vei mukanaan. Ensin venekuntalaisena, sitten vartionjohtajana, myöhemmin laumanjohtajana, lippukunnanjohtajana ja viimeksi päättyi pesti lippukunnanjohtajan apulaisena. Välillä oon ihmettellyt, miten vahva ihmu partiossa onkaan ollu, koska oon kuitenkin asunu mun partiotaipaleesta yli puolet jossain muualla kun siellä oman lippukunnan paikkakunnalla. Koskaan en o harkinnu toiseen lippukuntaan liittymistä, paitsi kuluvan vuoden aikana. Vanhat ihanat asiat ei tuntunu enää samalta, olin kasvanu erilleen partioperheestäni, omasta lippukunnastani. En niist ihmisistä, mun ystävistä, vaan siitä kaikesta muusta. Olin enää se vieraileva aikuinen, jota kukaan ei ollut koskaan nähny, eikä varmaan tulis kauheesti edes näkemään. Kaipasin siis taas tunnetta, et mä kuulun johonkin.
Viime kesän Tammileiri tais olla mun partiohistorian yksinäisin leiri. Olin yksin. Vaikka en tosiaankaan ollu yksin vaan mun ympärillä oli mitä mahtavinta porukkaa ja kaikenkaikkiaan mulla jäi leiristä tosi hyvä fiilis. Kovin isku mulle oli se, etten pystyny osallistumaan Roihulle.... Ensimmäinen suurleiri, jossa minä en ole. Avajaisten kattominen tvstä livenä oli kamalinta mitä tiedän. Kateus. Paha olo. Ikävä. Ne tais olla ne päällimmäiset tunteet. Ja mietin tosi paljon, ett mitä siellä nyt tapahtuu jnejne. Oon saanu kokea ihan mielettömiä juttuja näiden 15 vuoden aikana. Ja oon saanu partion kautta elinikäsiä ystäviä. Mun pisin ystävyyssuhde on kestäny 18 vuotta, enkä tiedä, olisko se jatkunu näin kauan, jos me ei oltais kuljettu yhdessä partiotaivalta. Ja mun tuorein partion kautta oleva ystävyys on kestäny kolmisen vuotta. Eli toisin sanoen, sitä kautta ei sidota kun loppuikäisiä ystävyyksiä. Kenties näitä ystävyyssuhteita tulee vielä joskus lisää, who knows.
Mä kaipaan ihan hirveesti partioleirejä. Öitä kaminateltassa. Kipinävuoroja. Savun hajusia vaatteita. Sitä puhki olemisen tunnetta sunnuntaisin, jollon olin samalla aivan loppu ja täynnä uutta intoa. Kaikkia hullutteluja. Purjehduksia. Yli viikon mittasia leirejä ja purjehduksia. Bussimatkoja millon keskelle Suomea, millon halki Ruotsin. Mun partiourani huippuhetkiä oli kun sain toimia leirilippukunnanjohtajana aivan mielettömässä leirilippukunnassa. Mä kaipaan tätä kaikkea. Niitä kaikkia ihmisä, jotka on tullu mua vastaan tänä aikana.
Mutta vaikka mä kaipaanki tätä kaikkea ihan hulluna, ei mun o hyvä olla enää. Mun on aika kokeilla jotain muuta. Tai pikemminkin olla kokematta. Välillä täytyy lähteä kauas, jotta osaa kaivata takasin. Ja se tilanne mulla on nyt. Mä aion lähteä kauas, etsiä itseni uudelleen, ja katsoa mitä sitten tapahtuu.
Ja joku voi miettiä, et miks mä teen tästä näin ison numeron. Siihen on ihan helppo selitys. Koska tää kaikki oli mulle oikeestaanpa kaikki kaikessa, elämäntapa, elämä, kaikki. Mulla ei oikeestaan o koskaan ollu muuta.
