Mary, Did you know?

Joulu.. Tuo stressin, hössötyksen, materiaalin ja kaupallisuuden juhla tai oikeastaanpa se on jo melkein yks uus vuodenaika. 

Mutta mitä se on mulle.. 

Kun mä olin pieni, tarkemmin ottaen kaikki joulut oli aikalailla samanlaisia aina vuoteen 2008 asti. Aamulla katsoin Joulupukin kuumalinjaa, meillä syötiin riisipuuroa ja 12 lähdettiin koko perheen voimin joulurauhan julistukseen. Siellä nähtiin mun isovanhemmat, tai siis toiset niistä, kun vaari oli laulamassa ja mummi mukana pilvenreunalta käsin. Joulurauhan julistuksen jälkeen siirryttiin koko kööri meidän kotiin, juotiin glögit ja ryhdyttiin odottamaan. Odottamaan hämärtymistä, jotta voidaan lähteä hautausmaalle viemään kynttilä mummin haudalle (ja toki siinä samalla mun isoisovanhempien haudalle). Ja loppuilta menikin sitten syödessä ja lahjoja odotellessa. 

Niin koitti taas uus jouluaatto. Mä olin jo sen ikänen et halusin meikata ja laittaa hiukset ennen joulurauhaan lähtemistä. Mä hääräilin yläkerran vessassa ja lauleskelin joululauluja, olin ilonen. Tiesin, että tää joulu poikkeais muista sen suhteen, että joulurauhan julistuksen jälkeen mentäis käymään sairaalassa katsomassa pappaa. Kaikki muuttu kuitenkin sekunnissa, kun äiti avas vessan oven, tuli mun luo, halas mua ja sanoi, että pappa on kuollut. Jouluaattoaamuna. Tuona ihanana perhejuhlan aamuna. Sinä vuonna me ei menty joulurauhaan, katsottiin se tvstä. Tai siis muut katsoi. Minä istuin huoneessani yksin ja itkin. En laittautunut. En hyräillyt joululauluja. Istuin sängyllä. Katsoin ulos ikkunasta. Ja itkin. Tuo aamu muutti kaiken. Joulu ei o enää ollu samanlainen ku siihen asti. Siihen asti mun joulun kohokohta oli lahjat. Mitä kaikkea mä tänä vuonna saankaan. Tuona kyseisenä vuotena mua ei kauheesti tainnu kiinnostaa mitä uutta mä sain. Joissakin joululahjoissa luki vielä "Hyvää Joulua Johannalle! T: Mamma ja Pappa" Muistan, että mun vanhemmat otti kaikki pappan lahjat pois muiden lahjojen joukosta. 

Tuon vuoden jälkeen mulle on ollu tärkeintä, että saan viettää tuon juhlan rakkaimpieni kanssa. Eli kyllä, musta tuntuu pahalta kun kuulen jonkun sanovan "se on viikonloppu muiden joukossa". Kun mulle se ei ole. Tän myötä saattaa ymmärtää mua ehkä paremmin sen suhteen, miks musta tuntuu pahalta että joku on yksin jouluna tai pelko siitä että mä olen yksin, on karmiva. Kauneimpia joululauluja on kamala käydä laulamassa yksin. Tai Turun hautausmaalle yksin meneminen on kamalinta, mitä tiedän. Mutta niin mä aion kohdata sen tänä vuonna, ensimmäistä kertaa joulun alla, vaikka käynkin aattona Ukin hautausmaalla. Mä haluan, että mun isotädin ja isoisoäidin haudalla palaa kynttilä jouluaattona. Mä haluan viedä muistolehtoon kynttilän mun isovanhempia muistaen. Mä haluan kohdata sen surun ja ikävän, mikä mulla on. Yksin. Koska mä tiedän, että joskus mun pitää kohdata ne tunteet joka vuosi. Ehkä jopa yksin. Ja sinä vuonna se yksinäisyyden tunne on vielä suurempi.

Eli siis Joulu.. tuo äärimmäisen raastava, tuskanen ja kuitenkin rakkauden täyteinen juhla.

Ei pelkkä harrastus vaan elämäntapa

Aikaisemmin tällä viikolla kirjotin facebookiin näin:

15. marraskuuta kello 22:28 · 

Jo 15vuoden ajan, mun ykkösharastukseni, ja parasta mitä oon tienny, on ollu partio. Oon tavannu lähestulkoon kaikki läheisimmät frendit partion kautta. Nyt kuitenki oon heränny todellisuuteen, etten o ollu harrastukseni parissa aktiivisesti enää pariin vuoteen tai kesäpartiolaisenakaan hetkeen... Mä myin kuukaus sitte mun partiopaidan, se oli liian iso ja päätin et haluan istuvamman paidan. Mutta kysymys kuuluukin, aionko ostaa uutta paitaa.. aionko enää jatkaa tätä rakasta harrastusta enää missään muodossa.. onko tullu aika sanoa hyvästi.. Enkä tarkota hyvästeillä lopullisesti vaan kenties toistaseksi. Yks asia on ainakin varmaa, tää harrastus ei o enää hetkeen antanu mulle sitä, mitä tää on niin monet vuodet antanu. Iloa. Onnea. Mahtavia kokemuksia. Mahdottomuutta ja mielettömiä hetkiä. Päinvastoin. Ahdistusta. Ja sana "pakko" on aikalailla kuvastanu mun tunnetta.

Mutta. Totean myös, että ihan itsestähän tää toimeettomuus on johtunu, ainaki osittain. Tai ehkä kokonaan, kun aina on ollu jotain järkeviä tai typeriä esteitä. Mut en mä o tosissani myöskään halunnu aktivoitua. Huokasin helpotuksesta, kun pääsin pestistäni eroon (niin huokas kyl varmaa lippukuntaki, et pääs tästä riippakivestä eroon) ja olin onnellinen kun poistin (tai poistuin) kaksi partioaiheista whatsapp ryhmää. Ehkä todellakin oon tullu tän tien päähän. Navigaattori vois sanoa. Tie päättyy. Tee u-käännös, jos mahdollista. Nimenomaan. Jos.

Ja nyt aion jatkaa tästä samasta aiheesta..

Mun partiotaival alko vuonna 2001, ollessani 10-vuotias. Pädyin partioon ihan vaan luokkakaverin kautta, jotenkin kummasti.. tarkkaan en tosiaan muista.. Mutta niin se harrastus vaan vei mukanaan. Ensin venekuntalaisena, sitten vartionjohtajana, myöhemmin laumanjohtajana, lippukunnanjohtajana ja viimeksi päättyi pesti lippukunnanjohtajan apulaisena. Välillä oon ihmettellyt, miten vahva ihmu partiossa onkaan ollu, koska oon kuitenkin asunu mun partiotaipaleesta yli puolet jossain muualla kun siellä oman lippukunnan paikkakunnalla. Koskaan en o harkinnu toiseen lippukuntaan liittymistä, paitsi kuluvan vuoden aikana. Vanhat ihanat asiat ei tuntunu enää samalta, olin kasvanu erilleen partioperheestäni, omasta lippukunnastani. En niist ihmisistä, mun ystävistä, vaan siitä kaikesta muusta. Olin enää se vieraileva aikuinen, jota kukaan ei ollut koskaan nähny, eikä varmaan tulis kauheesti edes näkemään. Kaipasin siis taas tunnetta, et mä kuulun johonkin. 

Viime kesän Tammileiri tais olla mun partiohistorian yksinäisin leiri. Olin yksin. Vaikka en tosiaankaan ollu yksin vaan mun ympärillä oli mitä mahtavinta porukkaa ja kaikenkaikkiaan mulla jäi leiristä tosi hyvä fiilis. Kovin isku mulle oli se, etten pystyny osallistumaan Roihulle.... Ensimmäinen suurleiri, jossa minä en ole. Avajaisten kattominen tvstä livenä oli kamalinta mitä tiedän. Kateus. Paha olo. Ikävä. Ne tais olla ne päällimmäiset tunteet. Ja mietin tosi paljon, ett mitä siellä nyt tapahtuu jnejne. Oon saanu kokea ihan mielettömiä juttuja näiden 15 vuoden aikana. Ja oon saanu partion kautta elinikäsiä ystäviä. Mun pisin ystävyyssuhde on kestäny 18 vuotta, enkä tiedä, olisko se jatkunu näin kauan, jos me ei oltais kuljettu yhdessä partiotaivalta. Ja mun tuorein partion kautta oleva ystävyys on kestäny kolmisen vuotta. Eli toisin sanoen, sitä kautta ei sidota kun loppuikäisiä ystävyyksiä. Kenties näitä ystävyyssuhteita tulee vielä joskus lisää, who knows. 

Mä kaipaan ihan hirveesti partioleirejä. Öitä kaminateltassa. Kipinävuoroja. Savun hajusia vaatteita. Sitä puhki olemisen tunnetta sunnuntaisin, jollon olin samalla aivan loppu ja täynnä uutta intoa. Kaikkia hullutteluja. Purjehduksia. Yli viikon mittasia leirejä ja purjehduksia. Bussimatkoja millon keskelle Suomea, millon halki Ruotsin. Mun partiourani huippuhetkiä oli kun sain toimia leirilippukunnanjohtajana aivan mielettömässä leirilippukunnassa. Mä kaipaan tätä kaikkea. Niitä kaikkia ihmisä, jotka on tullu mua vastaan tänä aikana. 

Mutta vaikka mä kaipaanki tätä kaikkea ihan hulluna, ei mun o hyvä olla enää. Mun on aika kokeilla jotain muuta. Tai pikemminkin olla kokematta. Välillä täytyy lähteä kauas, jotta osaa kaivata takasin. Ja se tilanne mulla on nyt. Mä aion lähteä kauas, etsiä itseni uudelleen, ja katsoa mitä sitten tapahtuu. 

Ja joku voi miettiä, et miks mä teen tästä näin ison numeron. Siihen on ihan helppo selitys. Koska tää kaikki oli mulle oikeestaanpa kaikki kaikessa, elämäntapa, elämä, kaikki. Mulla ei oikeestaan o koskaan ollu muuta. 

Kiitos! <3 

Sattuu, Satuttaa

When all is said and done. 

30 sekuntia

Näin tänään aamu kymmenen aikaan TYKSin kohdalla iäkkään miehen. Kun hän tuli mun kohdalle, hän pyyhki kyyneleitä silmistään. Hänen posket oli ihan punaset ja silmät hyvin itkuset. Oletettavasti hän oli itkeny jo hetken. Katsoin miestä silmiin ja näin niissä hädän, huolen, ikävän. Hän näytti todella haavottuvaiselta, yksinäiseltä. Me kohdattiin ja ohitettiin toisemme, minä jatkoin matkaa keskustaan ja hän pois päin. Toinen itkien ja toinen kyyneleitään niellen.

En sanonu hänelle mitään, enkä kysyny mitään. Eihän me suomalaiset niin tehdä, vieras ihminen kuitenkin. Käännyin noin 50 metrin jälkeen kattomaan taakseni ja jos mä oikein tunnistin, ni hän käveli samaan suuntaan mun kanssa. Liikennevalojen jälkeen oikeestaan jo unohdin hänet..

Kaikesta unohduksesta ja muusta huolimatta, oon miettiny tätä vanhaa herraa tänään paljon. Oon miettinyt, että olisko mun pitäny sanoa jotain, kysyä jotain, tehdä jotain. Tai vaan olla läsnä, jos hän olis halunnu kenties sanoa jotain, kysyä jotain tai vaan olla. Mä oon miettiny, että miks mä en tehny mitään. Mulla oli kaulassa vieläpä partiohuivi, jonka taakse voi kätkeä sen toisinaan aran, epävarman ja epäsosiaalisen Johannan. Partiohuivi, jonka varjolla voi tehdä asioita, joita suomalaiset ei tee. 

Mutta kuten sanoin, mä en tehnyt mitään, jatkoin vaan kylmästi matkaani eteenpäin. Sillä seurauksella, että tämän vanhan herran itkuset ja surulliset kasvot on mun verkkokalvoilla hyvin elävästi ja vahvasti.

Toisaalta, meillä kaikilla on omat syymme itkeä, mutta harvemmin sitä kuitenkaan näkee vanhempaa tai nuorempaa ihmistä kadulla itkusena. Enkä mä voi tietää, mikä tämän vanhan herran syy mahto olla. 

Tiedän, et näin jälkikäteen on paha mennä muuttamaan asioita, mutta JOS mä voisin palata ajassa takas siihen hetkeen. Mä pysähtyisin ja kysyisin, onko hänellä kaikki hyvin ja voisinko mä jotenki auttaa häntä. Tää vanhempi mies ei saa varmastikaan koskaan tietää, että mä olen ajatellut häntä tänään paljon, mutta jos hän sais niin hänestä huoku jotenkin sellanen olo, että olisin voinu toisaalta myös vaan todeta että "mä olen tässä".