Kun muuttaa tai harkitsee muuttavansa teininä pois kotoa, yksin asumisesta ja elämisestä ei löydä ku positiivisia asioita. Joo onhan siinä sitten ne vanhempien esiin tuomat seikat "täytyy itse käydä kaupassa" "täytyy itse tehdä ruoka" "täytyy itse siivota". Niinpä, täytyy itse tehdä se kaikki, eli toisinsanoen saa tehdä tai jättää tekemättä, ihan miten itse sen tahtoo toteuttaa.
Minä jos joku tiedän, miltä tuntuu asua yksin. Lähdin pois kotoa ollessani vielä 15-vuotias eli peruskoulun jälkeen ja sillä tiellä ollaan edelleen. Kyllä mä tossa välissä asuin tai "asuin" pari vuotta porukoilla, mutta vietin siellä enemmän tai vähemmän aikaa ja öitä. Kaiken oon kokenu solukämpästä asuntolaan. Ja täytyy kyllä todeta, että tää ihan yksikseen kodin asuttaminen on aika jees. Aika-ajoin. Oli.
Kun tuon keskustelussa esille, miten musta ois kiva jakaa arkea jonkun kanssa, tämä ajatus on syntynyt vasta viimesen vuoden aikana, niin joku sanoo AINA: "voi ku sä oppisit nauttimaan siitä, ettei siinä jaloissa pyöri koko ajan joku." No herra jestas ku minä oon oppinu näiden 11 vuoden aikana nauttimaan siitä ja oon saanuki nauttia. Mutta oon saanut myös kärsiä siitä. Mua ei ole koskaan odottanu kukaan kotona, että mä tuun baarista kotiin (tällä tarkotan vanhempiani), kukaan ei laittanu mulle abivuonna kirjotuseväitä valmiiks tai tehny tenttiviikolla ruokaa pöytään. Tiedän, valintoja nämä kaikki, kuka käski muuttaa toiselle paikkakunnalle käymään lukiota. Joku saattais olla onnellinen, että sais tulla baarista kotiin just siinä kunnossa kun haluaa ja olla aamulla just niin heikossa hapessa kun haluaa. No minä taas toivoisin, että voi ku joku odottais mua kotona ku tuun baarista tai huolestuis, jos en tuukkaan. Onnekseni en käy yksin ulkona.
Tähän väliin pieni välihuomio, oon enemmän ku onnellinen, että sillon ku alotin nykysen ammattini opinnot ja mulla oli eka harkka, ni ONNEKS kotona ei ollu miestä tai lapsia tai edes sitä koiraa. Olin niin puhki niiden päivien jälkeen, etten jaksanu tehdä mitään.
Mutta kaikesta huolimatta, vaikka yksin asuminen on niiiiin ihanaa ja auvosta, on siinä paljon huonojaki puolia. Okei, ensinnäkin, mun pariskuntakaverit maksaa PUOLET mun nykysestä vuokrasta, koska niitä asuu kaks. No joooo, mä halusin muuttaa kaksioon, ku yksiö kävi itselle vähän ahtaaks, enkä halua muuttaa mihkään ties minne. No mut eniveis.
Mites sitte ku on sairaana. Mitä minä oon kuitenkin hyvin harvoin. MUTTA sitte ku oon, ni mulla on joko a. kepit tai b. tavaraa tulee molemmista päistä. Eli kumpikin ajaa mut asemaan, en selviä yksin. Tai selviänhän minä kun on pakko, mutta kyllä apukädet olis ihan paikallaan. Ja ikävä myöntää, mutta oonhan mä molemmilla kerroilla avuton. Kumpanakaan kertana en pysty hoitamaan kauppareissua itsenäisesti ja toisella kerralla ruoan valmistus on lähes mahdotonta itse, (voit itse miettiä kummalla) Onnekseni mulla vielä TOISTASEKS asuu kavereita samalla paikkakunnalla, joilta voin pyytää kauppa-apua tai lääkärikäyntiapua. ONNEKS. Ja ONNEKS mun vanhemmat asuu vielä toistaseks tunnin ajomatkan päässä ja ONNEKS toinen jää eläkkeelle ennen kesää ja toinen reilu vuoden jälkeen. Mutta silti. Onhan se nyt vähän "noloa", että omat vanhemmat paasaa tällasta sairastuvalla olevaa 26-vuotiasta. Vai onko? Nii, kuka sen sitten määrittelee. Kaipa mä oon aika onnekas, että mulla on siihen mahdollisuus, että on joku joka auttaa.
Että kyllä mä välillä koen, että ois hirmu kiva, kun tätä kotia asuttas joku mun kanssa, mutta kyllä mä välillä oon hyvin onnellinen ettei asuta. Että ota tässä nyt sitten selvää. Molempi parempi?
Niin ja terveiset nyt niille, jotka taas miettii että "voi kun se nyt olis onnellinen tilanteestaan", niin kyllä, mä olen onnellinen juuri tässä hetkessä, juuri nyt.
xoxo
