31.10.2015

Päätin viime viikolla, että tulevana lauantaina, Pyhäinpäivänä, haluan viedä täällä Turussa kynttilän edesmenneille isovanhemmilleni. Heidän haudat on Ukissa, enkä ole siellä viemässä, kuten aikasemmin joka vuos, niin koen että tää on hyvä tapa muistaa heitä. Kerroin ideastani äidille ja hän sanoi, että voisin käydä samalla hänen mumminsa ja tätinsä eli minun isoisoäitini ja isotätini haudalla. Tuona hetkenä sisältä riipaisi ja kyynelissä oli pidättelemistä.

Oonko mä muka jo niin vanha, että on "ok" käydä yksin kukkakaupasta hakemassa kukkia haudalle vietäväksi.. Tai niin vanha, että käyn sytyttämässä kynttilät yksin.. En halua olla.. En vielä.. En oo siihen vielä valmis.. Mutta samalla mä haluan, koen "velvollisuudekseni".. Miksipäs en? 

Ja vaikka mä kuinka kävisin tän asian ajatuksentasolla läpi, niin lauantaina tulee olemaan vaikeeta.. Kun mä seison siinä haudalla, kukat ja kynttilä kädessä, yksin.. Haudalla, jolla en oo vielä koskaan ennen käyny.. En oo ennen sytyttäny kynttilää "yleiselle haudalle", jossa saa muistella jonnekin muualle haudattuja.. 

Mutta mä aion koota itseni, pystyä siihen, yksin.. Koska miksi en pystyisi.. Ja mitäs sitten, jos itken.. Mä välitin ja välitän edelleen..

#VOINPAREMMINKUINKOSKAAN

Jep näinhän mä teen, voin paremmin ku koskaan. Tai voiko sanoo koskaan.. kaipa mä joskus oon yhtä hyvin voinu, mutta en vaan muista sitä aikaa.. 

Oon yrittäny alottaa elämäntaparemonttia tuhat ja yks kertaa, mutta aina ne on sitte kaatunu omaan laiskuuteen ja viitsimättömyyteen ja "kermaperseilyyn".. Paria päivää vaille 5 kuukautta sitte päätin kuitenkin, jälleen vähän vastentahtosesti, ottaa itseä niskasta kiinni ja pistää kaiken uusiks.. Kaikella tässä tapauksessa tarkotan vain ja ainoastaan ruokailutottumuksia.. Vaikka oon aina syöny terveellisesti, oli mun säännölliset ruokailut hyvinkin epäsäännöllisiä ja joo, varsinkin kotona (turussa) hyvin.. Noh.. makarooni painotteisia.. 

Vaikka tuloksia rupes heti näkymään, vaa'alla ja mitoissa, ei se alku ollu ihan niin lennokas ku se ois voinu olla.. En halunnu muutosta tosissani, enkä osaa todellakaan sanoa missä vaiheessa siitä tuli mulle todellisuutta.. 

Kauheen pahaa takapakkia en o vielä kokenu, *kopkopkop*, mutta tiedän senkin odottavan mua vielä tuolla edessä päin.. Mutta olkoot se sitten sen ajan murhe.. 

Tällä hetkellä kiloja on lähteny 15,4kg ja olisin sairas jos en olis tyytyväinen tulokseen.. Ainoa harmitus tässä on se, että oon sokaistunu aivan täysin omalle peilikuvalleni, joten en niin nää sitä muutosta.. Onneks on valokuvia ja se todellisuus siitä, miltä oon joskus näyttäny, on aika.. Surullista katsottavaa.. 

Voin ihan rehellisesti sanoa, että en sillon ennen tuntenu itseäni mitenkään lihavaks.. Totta kai mä sen tiesin, että olen, mutta ei mulla ollu sellasta oloa ettenkö jaksais perus juttuja tehdä.. Ja kyllä mä vaatteitakin ostin, mutta turrutin aivoni siihen ajatukseen et vaatekoot on vaan numeroita.. 

Näin jälkikäteen kun mä ajattelen ja katson kuvia, ni olenhan mä nyt lihava ollu.. Enkä väitä vieläkään olevani laiha.. Ei musta edes saa sellasta.. Mutta sanotaanko, että oon lähempänä normaalia.. :) Taisin muuten just sanoa itseäni ensimmäistä kertaa lihavaks "julkisesti".. Hurjaa.. Toinen mitä oon tehny tässä lähipäivinä ekoja kertoja, on se et oon puhunu tästä mun muutoksestani avoimesti.. Paljastin tän mun matkan facebookissa laihdutettuani kahdeksan kiloa.. Ja täytyy kyllä myöntää, että saamani kannustukset ja jopa pelkät tykkäykset tällasista #muutoksenkeskellä olevista kuvista tai päivityksestä on auttanu ja auttaa mua tsemppaamaan eteenpäin. 

Kuten mun yks kaveri taannoin sano, että kun asiasta tekee julkisen ni se motivoi itseä myös onnistumaan. Ja tää pitää kyllä täysin paikkaansa! 

Jokin aika sitte multa kysyttii et koska meinaan lopettaa tän mun projektin.. No totuushan on se, että mä oon naimisissa tän projektin kanssa koko loppuelämäni.. Koska uutta repsahdusta ei saa enää koskaan tulla.. En mä meinaa koko loppuelämääni käydä joka viikko puntarilla, mutta kyllä siellä on pakko vähä hyppiä.. Toisaalta, tulevat uudet vaatteet toimii myös mittarina.. En aio tehdä enää niin, että jos vanhat ei mahdu jalkaa ni käydään ostamassa uudet.. EI EI EI!! Sit pistetään kuri taas päälle, nii et housutki saadaa mahtumaan jalkaan..

En o vielä käyny vaatekaupoilla, paitsi myymässä lähes koko vaatekaapin sisällön pois.. Mutta tiedän, että vaatekoko on pienentyny ainaki kolme numeroa.. KOLME! Ostin viikko sittte mekon häihin ( <3 ) ja en muista koska oisin sen kokosta mekkoa tai mitä tahansa vaatetta käyttäny.. 

Tavote on päästä ensin -20kg ja siitä sitte vielä -10kg pois ni sit voin jäädä siihen :) Mitä pidemmälle mä tässä meen, ni sen vaikeempaa niitä kiloja on saada lähtemään.. Mutta mä oon hyvin motivoitunu ja aion onnistua!! :)

Vertailun vuoksi myös pari kuvaa.. 

Vas. kuva helmikuulta 2014 ja oik. kuva toukokuulta 2015

Tää on nyt viime "talvelta" ja täytyy myöntää et jotenki sattuu oikee naamaa ku kattoo miten "pöhöttyny" se on.. O.o

Tämä otos taas on tältä päivältä.. Ja taidan ekaa kertaa mahtua kuvaruutuun istuessani tai ylipäätään.. Aikamoista.. Ja mä näytän terveeltä, vaikka itse sanonki..

Kokonaiskuvaan mulla ei o tässä nyt tarjota vertailua, mutta tää kuva on otettu nyt ruisrockissa.. Ja kun mä näin tän kuvan, ni hämmästyin sitä miltä mä näytän.. En o aikasemmin tajunnu, että tän kilojen lähtemisen näkee noin hyvin.. O.o

Lopuks voin kertoa voivani todella hyvin! Mulla on niin helppo elää ja olla.. Ja ainainen väsymyskin näyttäs olevan poissa.. Tiedä sitten onko se tän loman vai kaiken muun ansiota ;) Jos mä pystyn tähän, ni pystyn kyllä lähes mihin vaan! En aio koskaan enää palata noihin entisiin kuviin!! 

Toivotaan että se kesäki sieltä tulee! Jos kesällä 2016 ois ihan todellisessä rantakunnossa ja uskaltautuis pukemaan biksut päälleen.. hui.. katotaan miten käy! 

Se mistä ei koskaan puhuta ääneen

Täällä on ollu hiljasta jo vähän pidemmän aikaa, kun en o vaan tienny mistä sitä kirjottas.. Noh, nyt mä tiedän.. Uskosta..

Mä koen olleeni aina uskonnollinen ihminen, meidän perheessä käytiin kirkossa ja osasin jumalanpalveluksen seurakunnan osuudet, isä meidän rukouksen ja uskontunnustuksen jo ennen rippikoulua, mutta mun mielestä se oli ihan normaalia. En siis lokeroinu itseäni uskovaiseks ja tuskin kukaan mun lähipiiristäkään sitä teki..

Rippikoulu oli ja meni, aika sumussa, mut kivaa oli! Konfirmaatiopäivästä lähtien mun kaulassa on roikkunu mun rippiristi. Onko sillä sitten joku merkitys mulle? No rippikoulusta viis vuotta eteenpäin sillä oli, mut sit sen merkitys hiipu.. Olin vaan jo niin tottunu sen pitämiseen, etten oikeen enää osannu olla ilmankaan, eikä mulla ollu mitään muutakaan korua mitä ois voinu pitää.. 

Lähin tietysti isoseks, oli se ripari kuitenki sen verra hyvät jäljet perässää jättäny.. Taisin olla kahtena vuonna isosena ja mun mittapuulla, olin hurahtanu.. Tässä vaiheessa olin ehkä jo "uskis".. Mulla oli hyvä olla "uskoni kanssa". Lakkiaisten jälkeen hain opiskelemaan diakonissaks ja kristilliseks lapsi- ja nuorisotyönohjaajaks.. Kumpaankaan en päässy, olin vielä jotenkin niin epäkypsä alottamaan ammattiin valmistavia opintoja.. Toista kertaa en hakenu kumpaankaan, se homma jäi.. 

Näin jälkeenpäin ehkä vähän harmittaa etten lähteny uudestaan kokeilemaan onneani, sillä se mihin mä haluisin lähtee.. on ulkomaille avustustyöhön.. Jos mä siis oisin päässy diakonissaks opiskelee, ni tuskin istuisin nyt tässä, vaan ihan jossain muualla, "lämmössä" ja toteuttamassa unelmaani!

Oon aina ollu hirveen innostunu ja kiinnostunu uskonnosta ja uskonnollisesta tavarasta.. Mun porukoilla olevassa huoneessa on seinillä uskonnollisia asioita, ortodoksisia kylläkin.. Olin jopa sellasessa "tilassa" jossain vaiheessa, että porukat meinas huutaa huutokaupasta mulle rukoustuolin.. heh.. näin jälkikäteen kyllä harmittaa ettei ne mulle sitä huutanu, oishan se ollu aika magee!

Nyt näiden kaikkien vuosien jälkeen mä oon kuitenki päätyny opiskelemaan vähän samaa alaa, mitä sillon lakkiaisten jälkeen.. Ja oon vieläpä kristillisellä opistolla, vaikka ei se taida vaikuttaa mitenkään mihinkää.. Mitä mun vakaumukseen tulee, ni kyllä se risti edelleen tossa kaulassa roikkuu ja mä koen olevani jonkinasteinen uskovainen. Uskon moneenkin asiaan.. Ja kyllä, aion toteuttaa tuon avustustyö -haaveeni vielä jonain päivänä, on se mulle sen verra tärkee juttu kuitenkin!

Koska tää uskonto on aina aika tulenherkkä aihe, ni en ota tässä sen enempää kantaa miten vaikkapa raamattua pitäs lukea ja tulkita.. Mutta kyllä mä homoliittoja kannatan ja pystyn heittämään läppää omasta uskostani! Toivoisinki, et niillä "tosi uskovaisillaki" ois hiukan pilkettä silmäkulmassa ja jonkinasteista avarakatseisuutta! Sillaihan se Jeesuskin tätä maailmaa katto. (oho, hups..)

Uskonnolliset biisit on myös hyvin lähellä mun sydäntä, edelleen! Oli kyseessä sitte musiikin kuuntelu tai itse laulaminen ja soittaminen ni kyllä ne uskonnolliset biisit menee siinä missä kaikki muutkin! Yhessä vaiheessa mä en muuta soitellu ja laulellu ku uskisbiisejä! :)

Kuuntelin sillon teininä ja joskus vieläkin HB:ta ja The Rain:iä! Alhaalla yks HB:n lemppareista!

HB - Herralle kiitos

"Uskis ja ylpeä siitä!" 

"Uus vuos, uudet kujeet"

Vuos sitten, olin intopiukeena lähös viettämään uutta vuotta. "Jes, vuos taas ohi ja seuraava alkaa." "Puol vuotta oon asunu taas Turussa ja koko loppuelämän vuodet vielä edessä" "Puol vuotta vielä avoimen opintoja, mitäköhän sitten" "Kenties tulevana vuonna 2014 löydän elämäni rakkauden."

Siinä muutamia ajatuksia, jotka pyöri sillon päässä. 

Vuos oli kuitenkin aivan jotain toista, mitä mä sitten olin osannukkaan odottaa tai halusin edes toivoa. Puol vuotta meni koulua käydessä ja löysin uuden "ihanan harrastuksen" eli salilla käymisen. En tiedä ketä mä yritin huijata, mutta ei se salilla käyminen vaan ollu mun juttu.. Puolen vuoden jäsenyyden aikana, joista kolme kuukautta jäsenkortti oli mulla ja kolme kuukautta kaverilla vuokralla, kävin salilla ehkä 1/3 jos sitäkään. Mut ainakin itteäni huijasin hyvin. 

Koulu loppu ja alotin loman. Ja mä todellakin lomailin.. Lomaa oli 4kk ja töitä tein yhden kuukauden.. Laiskuutta sanon minä, mut hyvä se on viisastella näin jälkikäteen. 

Tuon työviikon jälkeen alotin mun sairasteluputken, mistä oon päässy NYT pois, eli puol vuotta myöhemmin.. En o sairastanu tällai sitten seittemään vuoteen.. Mun vastustuskyky oli pahasti pakkasen puolella ja sairastuin jos jonkinmoisiin tauteihin, mitä en o ikimaailmassa sairastanu.. Ikimuistosimpana värikalvontulehdus, "voiks se edes tulehtua?" Se antibioottikuuri kestiki sitte 6vk..

Vaikka sairastin ja sairastin ja sairastin ja mun keho oli aivan loppu, ei ollu muuta vaihtoehtoa ko jaksaa painaa vaan eteenpäin. Ai miks? Koska olin just alottanu uuden koulun ja elämäni ensimmäisen ammatin hankkimisen.. Ekat kaks viikkoa mä esitin sitä mitä mä oikeesti olen. En ois jaksanu olla sosiaalinen ja hymyilevä oma itseni, oisin halunnu istua hiljaa jossain nurkassa ja sulkeutua johki kuplaan. Joka aamu mä kuitenki vedin syvään henkeä eli hautasin kaikki huoleni ja murheeni, otin Johanna moodin päälle ja astuin kouluun. 

Välillä mun kuori halkeili.. sen tajusin sillon ko luokkakaverit totes et "sä taidat olla aika väsyny" "onks sulla joku hätänä, ku et oo oma pirteä itsesi".. Sosiaalisella ihmisellä ei taida olla oikeutta epäsosiaalisiin päiviin.. Oma äitiki totee välillä "sano sitte ku et enää ällittele".. Ei, mä en ällittele.. en vaan aina jaksa.. 

Sit tapahtu jotain.. ku salama kirkkaalta taivaalta, jonkun "en muista minkä" leffan jälkeen repesin totaaliseen itkuun, itkin, itkin ja itkin. Sen itkuhetken jälkeen, mulla oli sellanen olo kun mä oisin "uudestisyntyny".. Olo oli kevyempi ku pariin kuukauteen ja mulla oli fiilis et mä selviän, mä haluan selvitä. Ja niinhä mä selvisin, sama vanha Johanna oli taas menossa mukana, mutta kuitenki täysin uudenlaisena ja paljon vahvempana kun koskaan.

Tää on ollu ikimuistonen vuosi, ei ehkä niinkään ihanalla tavalla, mutta tuun varmasti muistamaan tän vuoden silti, aina.. Mut enhän mä olis nyt tässä ilman mun vanhempien ja kavereiden tukea ja apua. Kaverit nous kyllä viime vuonna arvoon arvaamattomaan. Kiitos teille siitä! <3

Uusia ystäviä, kaikesta huolimatta, oon saanu paljon ja on ollu paljon ihania hetkiä! Nostona varsinkin kesän partioleiri, oli ihan parasta! 

Nyt on kliseisesti aika todeta, että yksi luku elämästäni on taas kirjotettu loppuun ja aika alottaa uus luku. Puhdas paperi, valmiina ainoastaan otsikko; 2015 , muuten paperi on täysin tyhjä. On siis aika ryhtyä kirjottamaan tuota lukua mun elämästä. Toivon suuresti, et se on TÄYSIN erilainen ku viime vuos.. Mutta mä oon valmis aivan kaikkeen mitä se tuo tullessaan, ne kaikki ylä- ja alamäet. Täytyy sitä päätäki ehkä ihan vähän seinään lyödä, koska eihän mun elämä ois mitään ilman sitä! ;)

Vaikka kirjotin just, et paperi on otsikkoa lukuunottamatta tyhjä, ni mähän olin väärässä.. Tätä uutta lukua on takana 18 tuntia ja 37 minuttia. Tämän uuden luvun otin vastaan loistavassa seurassa, neljän pariskunnan ja yhden lapsen kanssa, ainoana sinkkuna.. Surkuhupaisaa, etten sanois... Mutta mulla oli sinkkuudestani huolimatta kiva ilta!

Eiköhän ryhdytä kirjottamaan lukua 2015!

Hyvää alkanutta vuotta 2015 just Sulle! :) <3