"Uus vuos, uudet kujeet"

Vuos sitten, olin intopiukeena lähös viettämään uutta vuotta. "Jes, vuos taas ohi ja seuraava alkaa." "Puol vuotta oon asunu taas Turussa ja koko loppuelämän vuodet vielä edessä" "Puol vuotta vielä avoimen opintoja, mitäköhän sitten" "Kenties tulevana vuonna 2014 löydän elämäni rakkauden."

Siinä muutamia ajatuksia, jotka pyöri sillon päässä. 

Vuos oli kuitenkin aivan jotain toista, mitä mä sitten olin osannukkaan odottaa tai halusin edes toivoa. Puol vuotta meni koulua käydessä ja löysin uuden "ihanan harrastuksen" eli salilla käymisen. En tiedä ketä mä yritin huijata, mutta ei se salilla käyminen vaan ollu mun juttu.. Puolen vuoden jäsenyyden aikana, joista kolme kuukautta jäsenkortti oli mulla ja kolme kuukautta kaverilla vuokralla, kävin salilla ehkä 1/3 jos sitäkään. Mut ainakin itteäni huijasin hyvin. 

Koulu loppu ja alotin loman. Ja mä todellakin lomailin.. Lomaa oli 4kk ja töitä tein yhden kuukauden.. Laiskuutta sanon minä, mut hyvä se on viisastella näin jälkikäteen. 

Tuon työviikon jälkeen alotin mun sairasteluputken, mistä oon päässy NYT pois, eli puol vuotta myöhemmin.. En o sairastanu tällai sitten seittemään vuoteen.. Mun vastustuskyky oli pahasti pakkasen puolella ja sairastuin jos jonkinmoisiin tauteihin, mitä en o ikimaailmassa sairastanu.. Ikimuistosimpana värikalvontulehdus, "voiks se edes tulehtua?" Se antibioottikuuri kestiki sitte 6vk..

Vaikka sairastin ja sairastin ja sairastin ja mun keho oli aivan loppu, ei ollu muuta vaihtoehtoa ko jaksaa painaa vaan eteenpäin. Ai miks? Koska olin just alottanu uuden koulun ja elämäni ensimmäisen ammatin hankkimisen.. Ekat kaks viikkoa mä esitin sitä mitä mä oikeesti olen. En ois jaksanu olla sosiaalinen ja hymyilevä oma itseni, oisin halunnu istua hiljaa jossain nurkassa ja sulkeutua johki kuplaan. Joka aamu mä kuitenki vedin syvään henkeä eli hautasin kaikki huoleni ja murheeni, otin Johanna moodin päälle ja astuin kouluun. 

Välillä mun kuori halkeili.. sen tajusin sillon ko luokkakaverit totes et "sä taidat olla aika väsyny" "onks sulla joku hätänä, ku et oo oma pirteä itsesi".. Sosiaalisella ihmisellä ei taida olla oikeutta epäsosiaalisiin päiviin.. Oma äitiki totee välillä "sano sitte ku et enää ällittele".. Ei, mä en ällittele.. en vaan aina jaksa.. 

Sit tapahtu jotain.. ku salama kirkkaalta taivaalta, jonkun "en muista minkä" leffan jälkeen repesin totaaliseen itkuun, itkin, itkin ja itkin. Sen itkuhetken jälkeen, mulla oli sellanen olo kun mä oisin "uudestisyntyny".. Olo oli kevyempi ku pariin kuukauteen ja mulla oli fiilis et mä selviän, mä haluan selvitä. Ja niinhä mä selvisin, sama vanha Johanna oli taas menossa mukana, mutta kuitenki täysin uudenlaisena ja paljon vahvempana kun koskaan.

Tää on ollu ikimuistonen vuosi, ei ehkä niinkään ihanalla tavalla, mutta tuun varmasti muistamaan tän vuoden silti, aina.. Mut enhän mä olis nyt tässä ilman mun vanhempien ja kavereiden tukea ja apua. Kaverit nous kyllä viime vuonna arvoon arvaamattomaan. Kiitos teille siitä! <3

Uusia ystäviä, kaikesta huolimatta, oon saanu paljon ja on ollu paljon ihania hetkiä! Nostona varsinkin kesän partioleiri, oli ihan parasta! 

Nyt on kliseisesti aika todeta, että yksi luku elämästäni on taas kirjotettu loppuun ja aika alottaa uus luku. Puhdas paperi, valmiina ainoastaan otsikko; 2015 , muuten paperi on täysin tyhjä. On siis aika ryhtyä kirjottamaan tuota lukua mun elämästä. Toivon suuresti, et se on TÄYSIN erilainen ku viime vuos.. Mutta mä oon valmis aivan kaikkeen mitä se tuo tullessaan, ne kaikki ylä- ja alamäet. Täytyy sitä päätäki ehkä ihan vähän seinään lyödä, koska eihän mun elämä ois mitään ilman sitä! ;)

Vaikka kirjotin just, et paperi on otsikkoa lukuunottamatta tyhjä, ni mähän olin väärässä.. Tätä uutta lukua on takana 18 tuntia ja 37 minuttia. Tämän uuden luvun otin vastaan loistavassa seurassa, neljän pariskunnan ja yhden lapsen kanssa, ainoana sinkkuna.. Surkuhupaisaa, etten sanois... Mutta mulla oli sinkkuudestani huolimatta kiva ilta!

Eiköhän ryhdytä kirjottamaan lukua 2015!

Hyvää alkanutta vuotta 2015 just Sulle! :) <3

Kirje joulupukille

Mitä 23-vuotias vois pyytää joululahjaks? 

Nii, no lista vois olla loputtoman pitkä ja listalta löytyis aivan kaikki. mun lista ei kuitenkaa o läheskään niin pitkä..

mun toivelista olis tällanen: 

Rakas joulupukki!

 Pienenä toivelistani täyttyi aina lelulehden  parhaista leluista ja mainoksissa mainostetuista leluista. Tänä vuonna näin ei kuitenkaan ole, vaan listallani on kaksi asiaa.. 

1. Toivon, että minä, perheeni ja lähimmäiseni pysytään terveinä tulevana vuonna.

2. Toivon, että saan viettää rauhallisen joulun rakkaimpieni kanssa.

terveisin Johanna

Tätä 23-vuotias  toivoo lahjaksi. Vanhempana oppii arvostamaan aineetonta lahjaa, en toki kiellä etteikö lahjoja ole kiva saada, mutta ei lahjan tarvitse olla aina niin konkreettinen. Ajatushan on tärkein? :) muistetaan pysähtyä hetkeksi ja katsoa niitä ihmisiä, joiden kanssa viettää tai ollaan viettämättä joulua.. jep, ne on (oletettavasti) niitä sun rakkaimpia. Muistetaan myös niitä läheisiä, jotka ei tänä jouluna syystä tai toisesta oo meidän kanssa.

 Mä lähetän hyvänjouluntoivotukset pilven reunalle! <3

Hyvää joulua myös just Sulle! <3

Toteutunu unelma

Edelleen aivan sanaton.. Perjantaina toteutu suuri unelma eli pääsin Kaija Koon keikalle! Siinä on kyllä semmonen supernainen, et oksat pois! Meillä oli istumapaikat, jota harmittelin vaikka ja kuinka paljon ku parhaimmat bileethän nyt on siellä seisomakatsomossa.. Keikan jälkeen en harmitellu kyllä yhtään meidän paikkoja. Välillä (rauhallisemmissa biiseissä ja puhekohdissa) oli kivaa istahtaa alas. Meillä oli tosi hyvät paikat ja bileet oli iha huikeet! Meno ei siis eronnu juurikaan siellä seisojilla olevista bileistä, paitsi et meillä oli tilaa bilettää eikä kenenkää pää ollu edessä! :)

Kotona lähtövalmiina!

Minä ja Emppu ennen keikkaa! :) Emppu osti paidan ja minä ostin punasen "Supernainen" -kangaskassin!

Kaija Koo ei ollu tosin ainoa joka tuli nähtyä.. Keikallahan oli mukana myös Antti Tuisku, Jenni Vartiainen, Anna Puu ja Erin. Eli ei huono ollenkaan! 

Olin viime viikolla kaks päivää pois töistä ku olin lähes äänettömänä.. Torstaina kuulostin vielä aika "pahalta" ja harmittelin ettei voi antaa mennä sitte keikalla, mutta ei tää äänikää häiriintyny mun lauluista ja huudoista millään lailla.. Tai no oli kurkku vähä kipee siinä keikan jälkee, mut nyt oon taas ihan voimissani! Teki vaan hyvää pieni äänenavaus! 

Viikonloppu meni noin niinko muuten Vantaalla kaverin tykönä ja oli kyllä ihanan rento meno! Lauantaina linnan juhlien vastaanoton jälkeen lähettii vähä pörräilee ulos ja "eksyttiin" tupareihi joihi oltii aivan alipukeutuneita.. Vähän ku ois lähteny Linnan juhlii kollareilla.. :) No mut meno oli meillä nii päätähuimaava, et lähettiin siitä sitte mäkkäriin! Paljon puhuttu Korsokin tuli nähtyä! ;) 

Huomenna pääsen taas kuluttamaan koulunpenkkiä! Viikko vielä koulua ja sitte alkaakin jo loma! Joulu tekee kovasti tuloaan! <3

Pöytälaatikon uumenista

Oon aina halunnu tehä biisejä, mut en osaa.. (sanokaa mitä sanotte, mutta en..) Kaks biisiä oon kuitenkin saanu tehtyä elämäni aikana.. Ensimmäisen oon väsänny joskus lukiossa ja toisen pari vuotta sitten.. Tän toisen biisin mä oon jopa esittänyki.. Jussu Pöyhöselle.. Oon mä jotain muutaki vähä rustaillu, mutta ne ei o koskaan saanu minkäänlaisia säveliä..

Löysin pöytälaatikkoni uumenista mun vihon, johon oon kaiken rustannu.. Ajattelin nyt rohkaista mieleni ja julkasta yhden ja itseasiassa sen ensimmäisen rustaukseni tai no "biisin".. Olkaa helläkätisiä arvostelijoita ;) No ei kai, antaa tulla tuutintäydeltä vaan!

Nimeä tällä "biisillä" ei oo, häpeän.. Se pitäs ehdottomasti olla..

Sulle tahdon mä kertoa sen, 

miten tärkeä oot ihminen.

Ilman sua selviäis täällä en.

Elämä oli tylsää niin,

ennen kuin me kohdattiin.

Sä toit mun maailmaan auringon.

"kertsi": Tartu hetkeemme yhteiseen,

siitä kanssani kaunis tee.

Kuule tuulen se kuiskaavan,

mä sua rakastan.

Tietääkseni ja muistaakseni mulla ei o ollu inspiraation lähdettä, vaikka näin vois ehkä kuvitella..

Jonkinlainen "avautuminen"

Tätä vois kai kutsua totaliiseks avautumiseks, vaikka tää taitaa kyllä lähinnä olla omien ajatusten jakamista.. tai jotain sellasta..

Mun luokallani on 24 naista ja 1 mies. Mä ymmärtäisin tän mun syyni, miks mä kirjotan, jos mä oisin toi yks mies.. Mutta kerronpa mietteeni tästä kaikesta silti.. Kaikesta huolimatta, mä kuulun luokallani vähemmistöön.. Meidän luokalta 5 on syntyny -90 luvulla ja loput on sitte -80 lukulaisia tai vanhempia, noin 7 EI o lapsia ja ehkä just sillä 7 ei o minkäänlaista kokemusta päiväkodissa työskentelemisestä.. Oliko siis ihmekään, että koin (ja välillä edelleenkin koen) olevani aivan joltain toiselta planeetalta..

Aina ei vaan uskalla avata suutaan ja kertoa omia mielipiteitään.. Onneks tähän oon jo hivenen oppinu ja uskaltautunu avaamaan suuni.. Tyhmää kyllä, mutta ei sitä aina uskalla asioita ihmetelläkään ääneen.. 

Meidän luokka on kyllä aivan huippu, sitä en tässä nyt tarkota, mutta kyllä siellä saa omaa paikkaansa hakea ihan toden teolla.. Jo pelkkä ikäero vaikuttais, mutta siihen päälle sitten kaikki toi muu.. En ehkä koe vieläkään olevani "kotonani".. 

Olen erittäin tietonen, että nyt mun luokkalaisetkin voi tän täältä lukea, mutta ehkä se olikin tässä se mun pointtini.. ;) 

ps. ruska on niiiiin kaunis!!<3 oon tainnu oppia tykkäämään syksystä! :) Ehkä mä opin tykkäämään vielä siitä talvestakin ;) Kaunista silloin ainakin on!

Kuulumisia

On kulunu kuukaus ja 11 päivää viime kirjotuksesta.. Oisin kovasti halunnu kirjottaa tässä aikasemminkin jo, mutta ajatukset vaan on jossain omilla reiteillään enkä oikeen aina saa itsekään niistä ihan kiinni.. Tälläkään kirjotuksella ei tu olemaan mitään sen suurempaa fuktioo muuta kun et tässä nyt istahdin ja avasin blogini ja kirjotin. 

Koulua mulla on takana jo KUUKAUS?! huh, onpas aika menny jotenkin nopsaa mut samalla täysin madellen.. Jos odottaa jotain niin kovasti, et vois hypätä vaan suoraan siihen hetkeen, ni aikahan ei vaan kulu. Vaikka tiedän erittäin hyvin, et pitäs nauttia tästä hetkessä ja varsinkin ELÄÄ tässä hetkessä ni enhän mä siihen koskaan oikeen pysty. Jos päätän et NYT mä elän hetkessä, muistan sen ehkä pari päivää ja sit mentiin taas.. Mut osaan mä ihan seisahtuakin tähän hetkeen. Se mitä mä niin kovasti odotan, ei o mitään sen ihmeempää kun työssäoppiminen. Kyllähän mä tykkään koulussa käydä ja oppia uutta jnejne, mutta kun mä oon enemmän sellanen tekemällä oppija.. 

Näin välihuomiona, et kuuntelen Disney -leffojen biisejä!! ^_^ Ah, nää on vaan niin ihania ja upeita! Tästä päästäänkin aiheeseen musiikki (on niin ihanaa rönsyillä aiheissa).. Katoin eilen yhtä sarjaa, jossa musisoidaan aika paljon ja eilen siinä sitten yks poika istu pianon vieressä ja laulo.. Pala nous kurkkuun.. a. sen takii, et se kohtaus oli nii tunteellinen ja b. koska en o itse soittanu pianoa liian moneen kuukauteen ja vaikken mä joskus koko instrumetin soittamisesta edes tykännyt, ni kyllä mä kaipaan niiiin paljon sitä et voi vaan istahtaa pianon viereen ja pistää soittaen.. Opin vuonna 2011 jopa nauttimaan klassisen pianon soittamisesta!! Minä? Enpä ois itekään joskus uskonu sanovani näin.. Ja kohta c. koska mä kaipaan laulamista.. Ei o sama asia lauleskella kotona jonkun biisin päälle, ku se et säestäis itteään tai musisois vähän kavereitten kanssa.. Kaipaan myös kuoros laulamista enemmän ku osaan edes ajatella..

Eihän kukaan o multa vieny pois noita asioita, mut nyt vaan ei o niin helppoa harrastaa kaikkea tuota kun ei o tässä hollilla esim. sitä pianoa.. Ja rehellisesti sanottuna, ei olis mitään ongelmaa mennä esim. siihen kuoroon.. Se vaan vaatis sen, et ottaisin puhelimen käteeni ja rimpauttaisin puhelun tai kaksi.. Ehkä en o vielä valmis tekemään sitä siirtoa? En mä tiedä, mut kukapa sitten tietää jos en minä.. Niinpä.. Mut kaikki aikanaan.. 

Kaikki on katoavaa

Se hetki siinä, tämä tässä, tuo tuolla, se siellä.. Toiselle nyt on ilta ja toiselle aamu.. Toinen on tullut juuri töistä, toinen lähtee töihin, on lomalla, käy koulua, on vastasyntynyt.. Jokainen kokee tämän hetken omalla tavallaan. 

Mä istun mun (no okei, mun isoveljen vanhalla) nahkasella tuolilla tai miksi tätä sitte kutsutaankaan "työtuoli", juon teetä, virnuilen jotenkin todella oudosti, tuijotan läppäriä, kuuntelen musiikkia sekä puhaltimen hurinaa. Vilkuilen todella useesti mun kännykkää, tuloksetta. Enkä mä edes odota mitään tai ketään.. Pinttyny tapa siis.. Mikä ikävintä, niskakaan ei naksu.. (huh mikä ongelma..)

Olen henkilö joka miettii (ja paljon) asioita.. Tykkään haaveilla (välillä ehkä liiankin korkealentoisesti), mut sellanen mä oon.. "Take it or leave it." tai "Haters gonna hate." Jos mä nautin olostani (ja haaveiluistani), ni se on pääasia! Ja mähän nautin! Joillekin tää mun ainainen miettiminen vaan saattaa olla liikaa.. Onneks mun kaverit on vähä samanlaisia.. Tai jos ei oo, ni ne ainakin ymmärtää mua.. Tai jos ei ymmärrä, ni joku muu asia pitää ne kyydissä mukana! <3 

Sitä mä oon miettiny, et miten se on niin vaikeeta sanoa toiselle välittävänsä.. Se on paljon helpompaa muutaman alkoholiannoksen jälkeen.. Ja joo, yleisin vastaus tähän ois et "me ollaan suomalaisia".. Mut entä jos se vastaus ei kelpaa? Mitäs sitte? Mä en ainakaan tiedä.. Enkä kyllä osaakaan sanoa välittäväni.. Mä taidan osottaa sen sitte jotenki muuten.. Ja oon mä sitten joskus erittäin suorasananen ton välittämisen suhtee.. 

Kaiken tän pointti kuitenkin oli ja on se, et mä kuitenki kaikesta huolimatta nautin olostani.. tässä ja nyt.. Olishan se kiva olla yhtä jos toista, mut pärjään hyvin ilmankin. Se tärkeä, mikä vielä puuttuu tästä paletista, tulee kyllä jahka on sen aika, jos tulee ollenkaan. Mut siihen asti (ja toki myös sen jälkeen), mennään näin ja tää on oikeen hyvä! 

Miten taivas voi olla aina niin ihmeellinen..

Kamera osas onneks tarkentaa tonne taakse, niinku pitikin.

Parempaa yllätystä en taannoin ois jääkapistani voinu löytää! <3

#kakssormee / mut tän kuvan pointti oli se, et that's me..

Niinpä, hello kitty mukissani on vain yksi hammasharja.. (käänsin hammasharjan ihan vaan kuvausta varten toisin päin eli niinku harjaosa ylöspäin, näytti paremmalta)

Houkutus hypätä tuohon sekaseen sänkyyn on suuri, kohta ihan kohta!

How hard it can be?