Ajatuksia yksin asumisesta

Kun muuttaa tai harkitsee muuttavansa teininä pois kotoa, yksin asumisesta ja elämisestä ei löydä ku positiivisia asioita. Joo onhan siinä sitten ne vanhempien esiin tuomat seikat "täytyy itse käydä kaupassa" "täytyy itse tehdä ruoka" "täytyy itse siivota". Niinpä, täytyy itse tehdä se kaikki, eli toisinsanoen saa tehdä tai jättää tekemättä, ihan miten itse sen tahtoo toteuttaa. 

Minä jos joku tiedän, miltä tuntuu asua yksin. Lähdin pois kotoa ollessani vielä 15-vuotias eli peruskoulun jälkeen ja sillä tiellä ollaan edelleen. Kyllä mä tossa välissä asuin tai "asuin" pari vuotta porukoilla, mutta vietin siellä enemmän tai vähemmän aikaa ja öitä. Kaiken oon kokenu solukämpästä asuntolaan. Ja täytyy kyllä todeta, että tää ihan yksikseen kodin asuttaminen on aika jees. Aika-ajoin. Oli. 

Kun tuon keskustelussa esille, miten musta ois kiva jakaa arkea jonkun kanssa, tämä ajatus on syntynyt vasta viimesen vuoden aikana, niin joku sanoo AINA: "voi ku sä oppisit nauttimaan siitä, ettei siinä jaloissa pyöri koko ajan joku." No herra jestas ku minä oon oppinu näiden 11 vuoden aikana nauttimaan siitä ja oon saanuki nauttia. Mutta oon saanut myös kärsiä siitä. Mua ei ole koskaan odottanu kukaan kotona, että mä tuun baarista kotiin (tällä tarkotan vanhempiani), kukaan ei laittanu mulle abivuonna kirjotuseväitä valmiiks tai tehny tenttiviikolla ruokaa pöytään. Tiedän, valintoja nämä kaikki, kuka käski muuttaa toiselle paikkakunnalle käymään lukiota. Joku saattais olla onnellinen, että sais tulla baarista kotiin just siinä kunnossa kun haluaa ja olla aamulla just niin heikossa hapessa kun haluaa. No minä taas toivoisin, että voi ku joku odottais mua kotona ku tuun baarista tai huolestuis, jos en tuukkaan. Onnekseni en käy yksin ulkona. 

Tähän väliin pieni välihuomio, oon enemmän ku onnellinen, että sillon ku alotin nykysen ammattini opinnot ja mulla oli eka harkka, ni ONNEKS kotona ei ollu miestä tai lapsia tai edes sitä koiraa. Olin niin puhki niiden päivien jälkeen, etten jaksanu tehdä mitään.

Mutta kaikesta huolimatta, vaikka yksin asuminen on niiiiin ihanaa ja auvosta, on siinä paljon huonojaki puolia. Okei, ensinnäkin, mun pariskuntakaverit maksaa PUOLET mun nykysestä vuokrasta, koska niitä asuu kaks. No joooo, mä halusin muuttaa kaksioon, ku yksiö kävi itselle vähän ahtaaks, enkä halua muuttaa mihkään ties minne. No mut eniveis. 

Mites sitte ku on sairaana. Mitä minä oon kuitenkin hyvin harvoin. MUTTA sitte ku oon, ni mulla on joko a. kepit tai b. tavaraa tulee molemmista päistä. Eli kumpikin ajaa mut asemaan, en selviä yksin. Tai selviänhän minä kun on pakko, mutta kyllä apukädet olis ihan paikallaan. Ja ikävä myöntää, mutta oonhan mä molemmilla kerroilla avuton. Kumpanakaan kertana en pysty hoitamaan kauppareissua itsenäisesti ja toisella kerralla ruoan valmistus on lähes mahdotonta itse, (voit itse miettiä kummalla) Onnekseni mulla vielä TOISTASEKS asuu kavereita samalla paikkakunnalla, joilta voin pyytää kauppa-apua tai lääkärikäyntiapua. ONNEKS. Ja ONNEKS mun vanhemmat asuu vielä toistaseks tunnin ajomatkan päässä ja ONNEKS toinen jää eläkkeelle ennen kesää ja toinen reilu vuoden jälkeen. Mutta silti. Onhan se nyt vähän "noloa", että omat vanhemmat paasaa tällasta sairastuvalla olevaa 26-vuotiasta. Vai onko? Nii, kuka sen sitten määrittelee. Kaipa mä oon aika onnekas, että mulla on siihen mahdollisuus, että on joku joka auttaa. 

Että kyllä mä välillä koen, että ois hirmu kiva, kun tätä kotia asuttas joku mun kanssa, mutta kyllä mä välillä oon hyvin onnellinen ettei asuta. Että ota tässä nyt sitten selvää. Molempi parempi? 

Niin ja terveiset nyt niille, jotka taas miettii että "voi kun se nyt olis onnellinen tilanteestaan", niin kyllä, mä olen onnellinen juuri tässä hetkessä, juuri nyt. 

xoxo

Mitä jos?

Tiedätkö sen tunteen, kun pitäs sopia johonkin tiettyyn muottiin, olla tietynlainen, näköinen, kokoinen, tehdä tiettyjä juttuja, syödä tietyllä tavalla, olla "standardien mukainen". Tai siihen yhteiskunta tai no media ainakin "painostaa". 

Tiedätkö sen tunteen, kun lähdet kavereiden kanssa ulos ja mietit mitä laitat päälle, jotta näytät hyvältä. Mitkä vaatteet sopii tiettyyn paikkaan, millon oot ylipukeutunu ja millon alipukeutunu, missä vaatteessa tunnet olos itsevarmaks. Itseäs, kavereitas vai muita varten? Vai kenties kombona kaikkia varten. 

Tiedätkö sen tunteen, kun oot lähdössä treffeille, tapaamaan uutta tyyppiä, ja mietit et mitä jos se pettyy suhun, mitä jos se ei halua nähdä sua toisten kun et ollukaan sellanen kun se haluaa. Mitä jos, mitä jos. 

Mä tiedän.

Edellä mainitussa tilanteessahan se olis vaan sen toisen menetys. Tai näinhän kaverin kuuluu sanoa ja itsekin ajatella, right? Mut eihän se ole koko totuus. Kyllä, se oli sen toisen menetys, jos ei tajunnut että kuoren alla on paljon muutakin. Mutta siihenhän meistä jokainen sortuu, ulkonäköön ihastutaan, sisimpään rakastutaan jnejne. 

Mutta ajatellaan toiselta kantilta. 

Oot lähteny treffeille jo vähän epävarmalla asenteella, pelko persiissä, mitä jos se pettyy. No nyt se petty, eikä halua nähdä toiste, vaikka kuin olit pukenut ne luotto vaatteet ylle ja näytit hyvältä ja olit sitä mieltä jopa itse. Et kuitenkaan tiedä, että pettykö se ulkoiseen habitukseen vai siihen sisäiseen vai eikö muuten vaan nyt iskenyt, se kokonaisuus. Miltä tuntuu tulla "petetyksi", ei sanan virallisessa merkityksessä. Pahalta. Musertavalta. Ja todellakin siltä, että "aa, se ei tykännyt siitä miltä mä näytin". Luonnollista. Vaikka todellisuudessa, en mäkään olis välttämättä halunnut sitä nähdä toisten. 

Ja vaikka sitä ulkosta habitusta vois kuinka muuttaa, niin kyllä mä haluan itselleni sellasen kumppanin, joka näkee kuoren alle, näkee pontentiaalisena elämänkumppanina. KOSKA, miks mä haluaisin jakaa elämäni sellasen ihmisen kanssa, joka a. ilmottaa mut tietämättäni "rakas sinusta on tullut pullukka" -ohjelmaan tai b. haluaa deittailla mua vasta sitten, ku oon fitnessmitoissa? Todellisuus kun on, että mä olen sama ihminen olen mä sitten minkä kokoinen tahansa. Mun luonne ei muutu mihinkään. (Oo, That's the point!) (Just kidding, my personality is perfect) 

Joten kyllä, mä olen mielummin läski ja forever alone, ku laiheliini ja kymmenien pinnallisten miesten ympäröimä. (Noin niinku ajatuksen tasolla ajateltuna) 

Kuva viitteellinen ja takaisinheitto vuoden 2015 ruissiin. (Kuva: Liisa)

Siltojen polttaja

New Year, New Me. 

Tai siis niinhän kaikki aina ajattelee ja toivoo ja ties mitä muuta. Mä oon jo luopunu siitä "toivosta". Mihin sitä tässä enää muuttuu, siis oikeesti. On asioita, jotka vuosien myötä muuttuu, mutta ei ne kaikki tavat ja toiminnat. Asia, josta mä haluasin päästä eroon on siltojen polttaminen. Ei siis konkreettisesti vaan kuvainnollisesti. Mulle on erittäin tyypillistä polttaa sillat perässään, en tiedä miks, enkä mä kaikkia polta. 

Miten mä sitten valitsen ne sillat, jotka palaa? 

Hyvä kysymys. Ehkä jotkut menneet asiat vaan haluaa unohtaa ja siinä samassa tuikkaa tuleen.. Todellisuus taitaa kuitenkin olla se, että oon vaan tosi huono pitämään yhteyttä. Yhteyttä ei pidetä viikkoon, kuukauteen, vuoteen, viiteen vuoteen ja sit onki jo aika vaikee ottaa yhteyttä, tekosyistä parhain, ja se silta palaa vähän niinku vahingossa. 

Menneeseen on aina vaikee palata, mulle lähes mahdotonta. Luulen aina, et kaikki muut on jääny menneeseen ja pitää mua samanlaisena kun 10 vuotta sitten, mutta todellisuudessa se taidan olla kuitenkin minä, joka ei päästä niistä ties kuinka vanhoista ajatuksista irti. 

Ja myönnän, että menneisiin vuosiin on jääny ihmisiä, joita ikävöin ja joiden "kelkasta putoaminen" harmittaa.. Olenko mä tehnyt asian eteen jotain? En. Enkä aiokaan. Kun aika vie erilleen, niin aika vie erilleen. Mistä kuulumisten kertomisen alottais? Voiko kaveruus olla enää koskaan samanlaista? Kuuluko asioiden mennäkin näin? Mistä kuuluu jutella? Mitä jos livenä ei löydäkään sanoja? Jos ei o mitään yhteistä enää? Jos elämät on liian erilaisi? Jos, jos, jos... 

Ja kyllä, mietin tätä aihetta paljon, ja usein. Ja tätä aihetta miettiessä, nuo samat vanhat ystävät pyörii aina mielessä. Mielessä pyörii aina myös kysymys, pitäiskö... Vastaus on yksinkertainen, mitään ei pidä, mutta pitäis. 

Mary, Did you know?

Joulu.. Tuo stressin, hössötyksen, materiaalin ja kaupallisuuden juhla tai oikeastaanpa se on jo melkein yks uus vuodenaika. 

Mutta mitä se on mulle.. 

Kun mä olin pieni, tarkemmin ottaen kaikki joulut oli aikalailla samanlaisia aina vuoteen 2008 asti. Aamulla katsoin Joulupukin kuumalinjaa, meillä syötiin riisipuuroa ja 12 lähdettiin koko perheen voimin joulurauhan julistukseen. Siellä nähtiin mun isovanhemmat, tai siis toiset niistä, kun vaari oli laulamassa ja mummi mukana pilvenreunalta käsin. Joulurauhan julistuksen jälkeen siirryttiin koko kööri meidän kotiin, juotiin glögit ja ryhdyttiin odottamaan. Odottamaan hämärtymistä, jotta voidaan lähteä hautausmaalle viemään kynttilä mummin haudalle (ja toki siinä samalla mun isoisovanhempien haudalle). Ja loppuilta menikin sitten syödessä ja lahjoja odotellessa. 

Niin koitti taas uus jouluaatto. Mä olin jo sen ikänen et halusin meikata ja laittaa hiukset ennen joulurauhaan lähtemistä. Mä hääräilin yläkerran vessassa ja lauleskelin joululauluja, olin ilonen. Tiesin, että tää joulu poikkeais muista sen suhteen, että joulurauhan julistuksen jälkeen mentäis käymään sairaalassa katsomassa pappaa. Kaikki muuttu kuitenkin sekunnissa, kun äiti avas vessan oven, tuli mun luo, halas mua ja sanoi, että pappa on kuollut. Jouluaattoaamuna. Tuona ihanana perhejuhlan aamuna. Sinä vuonna me ei menty joulurauhaan, katsottiin se tvstä. Tai siis muut katsoi. Minä istuin huoneessani yksin ja itkin. En laittautunut. En hyräillyt joululauluja. Istuin sängyllä. Katsoin ulos ikkunasta. Ja itkin. Tuo aamu muutti kaiken. Joulu ei o enää ollu samanlainen ku siihen asti. Siihen asti mun joulun kohokohta oli lahjat. Mitä kaikkea mä tänä vuonna saankaan. Tuona kyseisenä vuotena mua ei kauheesti tainnu kiinnostaa mitä uutta mä sain. Joissakin joululahjoissa luki vielä "Hyvää Joulua Johannalle! T: Mamma ja Pappa" Muistan, että mun vanhemmat otti kaikki pappan lahjat pois muiden lahjojen joukosta. 

Tuon vuoden jälkeen mulle on ollu tärkeintä, että saan viettää tuon juhlan rakkaimpieni kanssa. Eli kyllä, musta tuntuu pahalta kun kuulen jonkun sanovan "se on viikonloppu muiden joukossa". Kun mulle se ei ole. Tän myötä saattaa ymmärtää mua ehkä paremmin sen suhteen, miks musta tuntuu pahalta että joku on yksin jouluna tai pelko siitä että mä olen yksin, on karmiva. Kauneimpia joululauluja on kamala käydä laulamassa yksin. Tai Turun hautausmaalle yksin meneminen on kamalinta, mitä tiedän. Mutta niin mä aion kohdata sen tänä vuonna, ensimmäistä kertaa joulun alla, vaikka käynkin aattona Ukin hautausmaalla. Mä haluan, että mun isotädin ja isoisoäidin haudalla palaa kynttilä jouluaattona. Mä haluan viedä muistolehtoon kynttilän mun isovanhempia muistaen. Mä haluan kohdata sen surun ja ikävän, mikä mulla on. Yksin. Koska mä tiedän, että joskus mun pitää kohdata ne tunteet joka vuosi. Ehkä jopa yksin. Ja sinä vuonna se yksinäisyyden tunne on vielä suurempi.

Eli siis Joulu.. tuo äärimmäisen raastava, tuskanen ja kuitenkin rakkauden täyteinen juhla.

Ei pelkkä harrastus vaan elämäntapa

Aikaisemmin tällä viikolla kirjotin facebookiin näin:

15. marraskuuta kello 22:28 · 

Jo 15vuoden ajan, mun ykkösharastukseni, ja parasta mitä oon tienny, on ollu partio. Oon tavannu lähestulkoon kaikki läheisimmät frendit partion kautta. Nyt kuitenki oon heränny todellisuuteen, etten o ollu harrastukseni parissa aktiivisesti enää pariin vuoteen tai kesäpartiolaisenakaan hetkeen... Mä myin kuukaus sitte mun partiopaidan, se oli liian iso ja päätin et haluan istuvamman paidan. Mutta kysymys kuuluukin, aionko ostaa uutta paitaa.. aionko enää jatkaa tätä rakasta harrastusta enää missään muodossa.. onko tullu aika sanoa hyvästi.. Enkä tarkota hyvästeillä lopullisesti vaan kenties toistaseksi. Yks asia on ainakin varmaa, tää harrastus ei o enää hetkeen antanu mulle sitä, mitä tää on niin monet vuodet antanu. Iloa. Onnea. Mahtavia kokemuksia. Mahdottomuutta ja mielettömiä hetkiä. Päinvastoin. Ahdistusta. Ja sana "pakko" on aikalailla kuvastanu mun tunnetta.

Mutta. Totean myös, että ihan itsestähän tää toimeettomuus on johtunu, ainaki osittain. Tai ehkä kokonaan, kun aina on ollu jotain järkeviä tai typeriä esteitä. Mut en mä o tosissani myöskään halunnu aktivoitua. Huokasin helpotuksesta, kun pääsin pestistäni eroon (niin huokas kyl varmaa lippukuntaki, et pääs tästä riippakivestä eroon) ja olin onnellinen kun poistin (tai poistuin) kaksi partioaiheista whatsapp ryhmää. Ehkä todellakin oon tullu tän tien päähän. Navigaattori vois sanoa. Tie päättyy. Tee u-käännös, jos mahdollista. Nimenomaan. Jos.

Ja nyt aion jatkaa tästä samasta aiheesta..

Mun partiotaival alko vuonna 2001, ollessani 10-vuotias. Pädyin partioon ihan vaan luokkakaverin kautta, jotenkin kummasti.. tarkkaan en tosiaan muista.. Mutta niin se harrastus vaan vei mukanaan. Ensin venekuntalaisena, sitten vartionjohtajana, myöhemmin laumanjohtajana, lippukunnanjohtajana ja viimeksi päättyi pesti lippukunnanjohtajan apulaisena. Välillä oon ihmettellyt, miten vahva ihmu partiossa onkaan ollu, koska oon kuitenkin asunu mun partiotaipaleesta yli puolet jossain muualla kun siellä oman lippukunnan paikkakunnalla. Koskaan en o harkinnu toiseen lippukuntaan liittymistä, paitsi kuluvan vuoden aikana. Vanhat ihanat asiat ei tuntunu enää samalta, olin kasvanu erilleen partioperheestäni, omasta lippukunnastani. En niist ihmisistä, mun ystävistä, vaan siitä kaikesta muusta. Olin enää se vieraileva aikuinen, jota kukaan ei ollut koskaan nähny, eikä varmaan tulis kauheesti edes näkemään. Kaipasin siis taas tunnetta, et mä kuulun johonkin. 

Viime kesän Tammileiri tais olla mun partiohistorian yksinäisin leiri. Olin yksin. Vaikka en tosiaankaan ollu yksin vaan mun ympärillä oli mitä mahtavinta porukkaa ja kaikenkaikkiaan mulla jäi leiristä tosi hyvä fiilis. Kovin isku mulle oli se, etten pystyny osallistumaan Roihulle.... Ensimmäinen suurleiri, jossa minä en ole. Avajaisten kattominen tvstä livenä oli kamalinta mitä tiedän. Kateus. Paha olo. Ikävä. Ne tais olla ne päällimmäiset tunteet. Ja mietin tosi paljon, ett mitä siellä nyt tapahtuu jnejne. Oon saanu kokea ihan mielettömiä juttuja näiden 15 vuoden aikana. Ja oon saanu partion kautta elinikäsiä ystäviä. Mun pisin ystävyyssuhde on kestäny 18 vuotta, enkä tiedä, olisko se jatkunu näin kauan, jos me ei oltais kuljettu yhdessä partiotaivalta. Ja mun tuorein partion kautta oleva ystävyys on kestäny kolmisen vuotta. Eli toisin sanoen, sitä kautta ei sidota kun loppuikäisiä ystävyyksiä. Kenties näitä ystävyyssuhteita tulee vielä joskus lisää, who knows. 

Mä kaipaan ihan hirveesti partioleirejä. Öitä kaminateltassa. Kipinävuoroja. Savun hajusia vaatteita. Sitä puhki olemisen tunnetta sunnuntaisin, jollon olin samalla aivan loppu ja täynnä uutta intoa. Kaikkia hullutteluja. Purjehduksia. Yli viikon mittasia leirejä ja purjehduksia. Bussimatkoja millon keskelle Suomea, millon halki Ruotsin. Mun partiourani huippuhetkiä oli kun sain toimia leirilippukunnanjohtajana aivan mielettömässä leirilippukunnassa. Mä kaipaan tätä kaikkea. Niitä kaikkia ihmisä, jotka on tullu mua vastaan tänä aikana. 

Mutta vaikka mä kaipaanki tätä kaikkea ihan hulluna, ei mun o hyvä olla enää. Mun on aika kokeilla jotain muuta. Tai pikemminkin olla kokematta. Välillä täytyy lähteä kauas, jotta osaa kaivata takasin. Ja se tilanne mulla on nyt. Mä aion lähteä kauas, etsiä itseni uudelleen, ja katsoa mitä sitten tapahtuu. 

Ja joku voi miettiä, et miks mä teen tästä näin ison numeron. Siihen on ihan helppo selitys. Koska tää kaikki oli mulle oikeestaanpa kaikki kaikessa, elämäntapa, elämä, kaikki. Mulla ei oikeestaan o koskaan ollu muuta. 

Kiitos! <3 

Sattuu, Satuttaa

When all is said and done. 

30 sekuntia

Näin tänään aamu kymmenen aikaan TYKSin kohdalla iäkkään miehen. Kun hän tuli mun kohdalle, hän pyyhki kyyneleitä silmistään. Hänen posket oli ihan punaset ja silmät hyvin itkuset. Oletettavasti hän oli itkeny jo hetken. Katsoin miestä silmiin ja näin niissä hädän, huolen, ikävän. Hän näytti todella haavottuvaiselta, yksinäiseltä. Me kohdattiin ja ohitettiin toisemme, minä jatkoin matkaa keskustaan ja hän pois päin. Toinen itkien ja toinen kyyneleitään niellen.

En sanonu hänelle mitään, enkä kysyny mitään. Eihän me suomalaiset niin tehdä, vieras ihminen kuitenkin. Käännyin noin 50 metrin jälkeen kattomaan taakseni ja jos mä oikein tunnistin, ni hän käveli samaan suuntaan mun kanssa. Liikennevalojen jälkeen oikeestaan jo unohdin hänet..

Kaikesta unohduksesta ja muusta huolimatta, oon miettiny tätä vanhaa herraa tänään paljon. Oon miettinyt, että olisko mun pitäny sanoa jotain, kysyä jotain, tehdä jotain. Tai vaan olla läsnä, jos hän olis halunnu kenties sanoa jotain, kysyä jotain tai vaan olla. Mä oon miettiny, että miks mä en tehny mitään. Mulla oli kaulassa vieläpä partiohuivi, jonka taakse voi kätkeä sen toisinaan aran, epävarman ja epäsosiaalisen Johannan. Partiohuivi, jonka varjolla voi tehdä asioita, joita suomalaiset ei tee. 

Mutta kuten sanoin, mä en tehnyt mitään, jatkoin vaan kylmästi matkaani eteenpäin. Sillä seurauksella, että tämän vanhan herran itkuset ja surulliset kasvot on mun verkkokalvoilla hyvin elävästi ja vahvasti.

Toisaalta, meillä kaikilla on omat syymme itkeä, mutta harvemmin sitä kuitenkaan näkee vanhempaa tai nuorempaa ihmistä kadulla itkusena. Enkä mä voi tietää, mikä tämän vanhan herran syy mahto olla. 

Tiedän, et näin jälkikäteen on paha mennä muuttamaan asioita, mutta JOS mä voisin palata ajassa takas siihen hetkeen. Mä pysähtyisin ja kysyisin, onko hänellä kaikki hyvin ja voisinko mä jotenki auttaa häntä. Tää vanhempi mies ei saa varmastikaan koskaan tietää, että mä olen ajatellut häntä tänään paljon, mutta jos hän sais niin hänestä huoku jotenkin sellanen olo, että olisin voinu toisaalta myös vaan todeta että "mä olen tässä".